Tasapäistäminen tappaa tasa-arvon


Arjessa ei usein huomaa, miten harva asia maksaa. Olemme tottuneet siihen, että yhteiskunta subventoi terveydenhoitoa, lasten päivähoitoa, kulttuuria ja tarjoaa käyttäjille maksuttoman teknisen infrastruktuurin. Tämä on niin syvällä suomalaisessa tasa-arvossa, että pidämme tätä itsestäänselvyytenä.

Moniko vielä muistaa ajat, jolloin pihapiiri hiljeni hetkeksi lapsista, kun kaikki juoksivat sisälle Pätkistä katsomaan? Tänä päivänä medioiden seuraaminen ei ole aikaan eikä paikkaan sidottua. Suuri osa näistäkin palveluista kuten Yle Areena, Ruutu.fi, Youtube tai Spotify ovat käyttäjille maksuttomia. Googlen, Facebookin ja Twitterin monimutkaiset algoritmit osaavat suodattaa sisältöä, jota juuri me haluamme katsoa.

Maksuton sovellus löytyy melkein mihin tahansa palveluun. Googlemapsista löytyy maailman kartat, Heiaheia kertoo missä ja kuinka kovaa olet juossut ja sovelluskaupat ovat pullollaan melkeinpä joka elämänaluetta koskevia palveluita. Maksuton antaa harhaisen käsityksen, että palvelun tuottaminen ilmaista.

Enää ei tarvitse ostaa videoita, levyjä, pelejä tai lehtiä kokeakseen haluamansa asian. Kaikki löytyy muutaman klikkauksen takaa. Asioiden omistaminen on kasvavassa määrin menneisyyttä. Musiikki, viihde, kulttuuri, media ja moni muu elämänalue on demokratisoitu. Siitä huolimatta osasta näistä uuden talouden yhtiöistä on tullut puolihuolimattomasti jopa maailman arvokkaimpia yhtiöitä. Suomalaisittain suurin ylpeydenaihe on tietysti jättimäiset yhteisöverot maksava Supercell.

Näitä uuden maailman palveluita tuottaa huikean älykkäät ja tehokkaat ihmiset. Pieni määrä ihmisiä pystyy tänä päivänä tuottamaan ällistyttävän määrän arvoa omalla työllään. Ero digitalisaation, keinoälyn ja algorytmejä edeltävään aikakauteen on huikea. Agraariyhteiskunnassa joku kynti peltoja nopeammin, hakkasi enemmän halkoja tai teroitti parhaat viikatteet. Mutta isossa kuvassa ihmisten tuottamissa lisäarvoissa oli mitätön ero verrattuna nykypäivään.

Globaali kilpailu johtaa siihen, että joskus parhaan palvelun rakentaja tienaa suhteettomasti, toiseksi paras pärjää kohtuullisesti, kolmas elää kädestä suuhun ja kaikki muut häviävät rahaa. Nokian puhelimet on suomalaisittain surullisenkuuluisa esimerkki tästä.

Jotta kansakunta voisi menestyä, parhaille yksilöille on mahdollistettava menestys. Luotava puitteet, että heillä on todelliset mahdollisuudet ykköseksi. Esteet on siltä osin purettava. Oli kyse sitten työaikalaeista, rahoituksesta tai verotuksesta. Tällaisessa maailmassa ihmisten tasapäistäminen ei toimi.

Pienen kansakunnan on erikoistuttava. Konkreettinen esimerkki on urheilu. Suomi ei tule koskaan voittamaan olympiakultaa kaikista lajeista, mutta vielä vahvemmalla erikoistumisella voimme pärjätä paremmin kuin viime vuosina.

Yksi avaintekijä tulevaisuuden menestyksessä on tietenkin huippuvalmennuksen lisäksi huippukoulutus ja –tutkimus. Tottakai on olennaista, että kaikille tarjotaan peruskoulutus mutta laajempi menestys ei toteudu sillä että kaikki saavat toivomaansa niche-koulusta lähiseuduiltaan. Joka alan huippuja ei vaan pysty näin pienessä maassa kasvattamaan. Onko tarkoituksenmukaista, että täällä yritetään tehdä joka alan ammattilaisia? Japanin kulttuurin asiantuntijoita, seismologeja ja kapellimestareita? Nykyään lahjakkaat yksilöt saavat opiskelupaikkoja muistakin maista. Yksilötasolla tämä edellyttää kovia ja rankkoja päätöksiä.

Pelkkä peruskoulutus ei riitä millään alalla huippusuoritukseen. Ei edes tavallinen korkeakoulutus. Totta kai tarvitsemme ihan tavallisia juristeja, ekonomeja ja terveyskeskuslääkäreitä mutta vielä tärkeämpää on puskea ne muutamat superyksilöt tekemään asioita, joita me tavallisemmat emme usko ennen kuin näemme.

Tällä hetkellä ainakin virtuaalitodellisuudessa, keinoälyssä, genetiikassa ja terveysteknologiassa tehdään jättiharppauksia. Menestyessään huippuyksilöiden on mahdollisuus tuottaa kotiseuduilleen miljoonia.

Tasapäistäminen ei ole vähempiosaisten tai laajan keskiluokan etu. Näennäisestä tasa-arvoisuudestaan huolimatta se saattaa johtaa siihen, että kaikille jääkin vähemmän jaettavaa. Tasapäistäminen tappaa tasa-arvon. Jos tulevaisuudessa meillä ei ole superonnistujia, monelle nyt maksuttomalle asialle täytyy löytää uusi maksaja.

Kaukana ankeudesta


Luin hiljattain Talouselämän nettiversiosta artikkelin, jonka Twitter-saatteessa oli lainaus ”Suomessa tehdään ankeuttamisessa hemmetin hyvää duunia”.  Yleensä yritän välttää kaikkea negatiivista, mutta klikkasin Twitter-linkkiä koska artikkelissa haastateltiin arvostamaani ja tutkitusti Euroopan parhaan työpaikan Vincit Oy:n perustajaa Mikko Kuitusta.

Jutun lyhennetyssä nettiversiosta ei käy ilmi, onko sitaatti oikea vai ei. Sitä ei löytynyt siitä.  Nettiversiossa todetaan tosin, että haastateltava ei säästele kirosanoja, kun hän kuvaa edellistä työpaikkaansa pörssiyhtiössä.

En tiedä tarkemmin, mutta Euroopan parhaan työpaikan luulisi olevan todella kannustava ja positiivinen. Positiivisuutta ei ole kuitenkaan itsensä kehuminen ja toisten haukkuminen. Se tie ei välttämättä kovin pitkälle lennä. Nousukiidon aikana selkääntaputtajia löytyy mutta ensimmäisten ongelmien myötä päähän potkitut saattavat saada pitkään kaipaamansa naurut.

Kaikki on varmasti sitä mieltä että valittaminen on negatiivista. Monesti kuulee ihmisten valittavan toisen ihmisen kyynisyyttä tai taipumusta valittaa. Kertoja yrittää antaa ymmärtää että hän on valittajaa positiivisempi. Mutta ainoa konkreettinen näyttö on kertojan oma valitusvirsi. Ei valittamisesta valittaminen ole positiivisuutta, se on vain valittamisen seuraava evoluutiomuoto.

On liiankin helppoa ylentää itseään alentamalla muita.

Nyt minä vain valitan valittamisen valittamisen negatiivisuudesta. Tämä on kaukana positiivisuudesta. Positiivisuutta on se, että kannustetaan ja rohkaistaan muita. Tuetaan ja annetaan muille kunniaa menestymisestä ja onnistumisista.

Ei Vincitissä tai sen perustajissa ole mitään huonoa. Päinvastoin. He jakavat periaatteitaan, tekevät upeaa työtä työntekijöidensä kanssa ja kannustavat ulkopuolisia. He auttavat nostamaan usean muun työpaikan kulttuurin seuraavalle tasolle. Minäkin siteeraan heidän viisauksiaan suuressa pörssiyhtiössä. Enkä ole ainoa.

Palataan vielä alkuun. Lainaus ”Suomessa tehdään ankeuttamisessa hemmetin hyvää duunia” on sisällöllisessä harhaanjohtavuudessaan ällistyttävällä tasolla. Todellisuudessa esimerkiksi juuri Vincit johdattaa suomalaista yrityskulttuuria kohti rohkeutta, unelmointia, kunnianhimoista tavoitteenasetantaa ja menestystä. 

Ankeudestaan haukutulla Suomella menee muutenkin tätä nykyä hyvin.  Meillä on Euroopan paras työpaikka, työttömyys laskee vauhdilla, Turussa tehdään varmuudella lähes seuraavat 10 vuotta maailman hienoimpia risteilylaivoja, Suomi on valittu maailman turvallisimmaksi matkailumaaksi ja suomalaiset hiihtäjät ovat puhtaampia kuin norjalaiset. Jopa markkinoinnissa alamme olla maailman parhaita. Jos ette usko väitettä, etsikää jostain paremmat kaupunkien brändinrakennushankkeet kuin mitä Turku on tehnyt Kiss my Turku –kampanjallaan tai Helsinki Hel –teemaisilla mainoksillaan. Match made in Hel ja Hel Yeah!

Eiköhän päästetä jo irti pinttyneestä asenteesta, että Suomessa edelleen vallitsisi kulttuuriperintö, jonka mukaan vain kärsimys on hyvää. Täällä kun alkaa olla ankeat asiat jo aika vähissä.

Takaisin Suomessa – vihreämmän ruohon puolella


Minulta kysytään usein, miten olen sopeutunut arkeen Suomessa Kalifornian vuorotteluvapaavuoden jälkeen.  Monet vaikuttavat aidosti hämmästyneiltä kun sanon että olen viihtynyt täällä todella hyvin.

Miksen olisi?

Monet otsikoissa pyörivät asiat tuntuvat vaivaavan ihmisiä mutta harvoin ne näkyvät arjessa. En tiedä onko kiky-sopimus todellisuutta vai ei, lasketaanko Suomen valtionvelka miljardeissa vai triljoonissa tai onko sote-sotku oikea ongelma vai valtiollista kesäteatteria. Eikä minua oikeastaan edes kiinnosta enää. Minun pitäisi olla huolestuneempi Suomen rajojen ulkopuolella tapahtuvista asioista kuin meidän omista kotikutoisista haasteista.

Arki Suomessa on aika hienoa ja helppoa. Ruuhkat ovat kohtuullisia eikä mieleeni tule maata, jossa julkinen liikenne toimisi paremmin. Lasten päivähoito on erittäin laadukasta ja puoli-ilmaista. Ja hoitopäivät ovat tarvittaessa pitkiä. Lapsiperheillä lapsilisät putkahtavat tilille sekunnilleen luvatusti. Työnantajani on järjestänyt mahdollisuuden sairaan lapsen hoitopalvelulle eli töihin pääsee sujuvasti vaikka joku lapsista sairastaisi.

Työkavereiden kanssa on helppoa. He ovat hyvin koulutettuja, tasa-arvoisia, suoria ja rehellisiä. Työpaikalla on järjestetty mahdollisuus kohtuuhintaiseen lounasruokailuun ja automaatista saa hakea niin paljon kahvia kuin vatsa vain kestää.

Huolimatta siitä että olin melkein vuoden tekemättä töitä, minulla oli säästössä vanhoja lomia enemmän kuin amerikkalaiset lomailevat keskimäärin vuodessa. Tienaan lomalla enemmän kuin töissä kun en ehtinyt ilmoittaa ajoissa että ottaisin lomarahat mieluummin vapaana kuin euroina.

Jos oikein mietin mikä voisi olla töissä paremmin niin toivoisin että kahvimukini olisi isompi, latte olisi tehty rasvattomaan kotimaiseen maitoon ja voisin töissä käyttää omaa rakasta MacBook Airia.

Vapaa-ajallakin Suomessa on hienoa. Suomessa on ihan erilaisia mahdollisuuksia kuin Kaliforniassa. Ei siellä voinut lähteä mustikkametsään tai etsiä lasten kanssa kantarelleja. Toki suomalaisessa metsässä hyttyset kiusaavat, mutta eipähän tarvitse pelätä zika-virusta.

Päivähoidon lisäksi muutkin julkiset palvelut ovat mielettömiä. Uimahallit ovat ällistyttävän tasokkaita ja paikallisliikennemaksulla pääsee vaikka lauttamatkalle Suomenlinnaan. Leikkipuistotkin ovat parantuneet vuosien saatossa.

Kesä on täynnä tapahtumia; kulttuuria ja urheilua on laidasta laitaan. Monet suomalaiset yritykset tarjoavat upeita elämyksiä, viihtyisät kahvilat ja ravintolat etunenässä. Jopa parjatut suomalaiset ruokakaupat ovat olleet lapsiperheelle erittäin odotettu asia. Valikoimat ovat erittäin laajat, hinnat alhaiset ja tuotteet laadukkaita. Tosin ruuanlaitto on vähentynyt kun lapset syötetään tarhassa kolmesti päivässä. Viiniä ei saa Suomessa ruokakaupasta, mutta toisaalta Alkon myyjien tiskien alla ei ole teipattuja haulikoita kuten jossain amerikkalaisissa viinakaupoissa.

Mitä haluaisin enemmän vapaa-aikaani? Tähänkään en keksi kovin montaa asiaa. Haluaisin lähinnä tahdonvoimaa syödä terveellisemmin ja kovempaa treenimotivaatiota.

Entä mikä oli Kaliforniassa paremmin? Itse ikävöin välillä ihmisten positiivista yleisasennetta, jatkuvaa auringonpaistetta ja tunnetta kun nappaan aidan takaa naapurin puusta kirkkaankeltaisen appelsiinin.

Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Positiivinen yleisasenne tarttuu Suomessakin. Eikä auringonpaiste tee onnelliseksi. Muutaman kuukauden kun viettää kaikenläpäisevässä ultraviolettipätsissä, mieli alkaa kummasti kaivata räntäsadetta kasvoilla.

Joskus ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Kannattaa siis käydä välillä katsomassa naapurin puolelta sitä omaa nurmikkoa. Enhän mitä taida loppujen lopuksi kaivata Kaliforniasta muuta kuin suomalaisia amerikantuttaviamme. Onneksi suurin osa heistä taitaa käydä täällä vähintään vuosittain.

Asiakas ei ole ykkönen


Ensimmäiset kuukaudet työelämässä ovat takana vuorotteluvapaavuoden jälkeen. Mitä minulle on jäänyt päällimmäisenä mieleen näistä kuukausista? Pääosin hyviä fiiliksiä, pidän työstäni erittäin paljon ja olen ilokseni huomannut että meillä on työyhteisössä mielettömän osaavaa ja sitoutunutta henkilöstöä.

Parasta vuorotteluvapaassa oli näin jälkikäteen ehdottomasti se, että se pakotti minut pysähtymään hetkeksi. Minulla oli aikaa katsoa, havainnoida ja miettiä asioita. Arvomaailman päivittymisen myötä näen monia asioita eri tavalla kuin ennen.

Yksi asia työelämässä pistää silmään tällä hetkellä. Minua jopa ärsyttää se, että monet yritykset puhuvat niin paljon asiakkaista. ”Asiakas on ykkönen”. Onko tuo lausahdus hiukan naiivi? Ollaanpa rehellisiä. Monelle perinteiselle yritykselle asiakas ei ole ykkönen, vaan asiakkaan rahat. Jos menen Giganttiin ostamaan televisiota, ovatko myyjät kiinnostuneet minusta? En usko. He haluavat myydä minulle television, jossa on mahdollisimman paljon katetta. Ja he haluavat tehdä sen tavalla että tulen Giganttiin uudestaan. Ideaalia olisi että yrityksellä olisi missio, jonka toteutuessaan toisi aivan uutta lisäarvoa sekä työntekijöille että asiakkaille. Kaikilla yrityksillä ei ehkä voi olla suurta missiota.

Joka tapauksessa asiakkaan tyytyväisyys on välttämätöntä. Siitä huolimatta nykyään työntekijöiden tyytyväisyyden täytyy kulkea paljon asiakkaiden tyytyväisyyden edellä. Toki molemmat ruokkivat toisiaan, mutta on itsensä pettämistä ajatella että tyytymätön työntekijä pystyy päivästä toiseen tuottamaan mahtavia asiakaselämyksiä.

Nuori start-up -henkinen sukupolvi eroaa aikaisemmasta sukupolvesta. Valtaan kovaa vauhtia kasvava sukupolvi vaatii työltään jo paljon enemmän kuin toimeentuloa. He haluavat työtä jossa he viihtyvät, saavat toteuttaa itseään ja tekevät jotain merkityksellistä.

Työssäviihtyminen ei ole sitä, että työpaikalla saa ilmaista limsaa ja työpäivät muodostuvat kumilankasodista toimistokalusteista rakennettujen barrikaadien ympärillä. Työssäviihtyminen on sitä että työntekijä on innostunut. Tällöin korkea aktiivisuustaso kohtaa nautinnon tehdystä työstä.

Vielä 2000-luvun alussa pelkästään tehokkaalla prosessilla pärjäsi pitkälle. Luulen että monet ovat edelleen tätä mieltä. Aikoinaan Neuvostoliitolle pystyi myymään paperia viisivuotissuunnitelmalla. Nyt yritysten toimintaympäristöt ovat häkellyttävän dynaamisia. Uusi mobiilipelivillitys Pokemon Go tärähti viikossa matkapuhelinmarkkinan ylivoimaisesti ladatuimmaksi sovellukseksi ja käyttäjät viettävät sovelluksessa enemmän aikaa kuin Twitterissä tai WhatsAppissa. Maailma muuttui viikossa niin paljon että yhtäkkiä Supercell ei näytä juurikaan dynaamisemmalta kuin Nokian muinainen matopeli.

Eilispäivän lääkkeillä ei tule enää menestystä. Kirjassa How to Lead a Quest avataan, miten tänä päivänä jokainen yritys on joko start up tai turn around –vaiheessa. Jokaisen yrityksen on siis mietittävä uudestaan menestysreseptinsä.

Tänä päivänä pärjäämisen edellytys on siinä, että työntekijät ovat luovia, hallitsevat tarinankerronnan, jättävät tunnejäljen, kyseenalaistavat olemassa olevaa ja haluavat jatkuvasti kehittää itseään. Tätä tekemistä ei pysty johtamaan excelillä. Jos yrittää vain puristaa kaiken irti henkilöstöstään, yritys päätyy loppujenlopuksi puristamaan itsensä tyhjäksi.


Artikkelikuva on Bodien autiokaupungista Yosemiten kansallispuiston lähellä aivan Kalifornian ja Nevadan rajalla. Kaupunki alkoi autioitumaan 1910-luvulla kultaryntäyksen mentyä ohitse.

Ahne työnantaja ja laiska työntekijä


Suomessa oli mieletön jääkiekkokevät. Oli mahtava huomata miten jääkiekkoleijonien menestys yhdisti koko kansaa. Vaikka emme nähneet kapteeni Koivun nostavan mestaruuspokaalia, emme olleet pettyneitä. Olimme ylpeitä hienon turnauksen pelanneista leijonasankareista.

Jokainen pelaaja tiesi oman roolinsa ja toteutti sitä pyyteettömästi. Joukkuehenki oli hyvä ja kaveria autettiin jokaisessa vaihdossa. Kuka tahansa yksittäinen pelaaja joukkueessa olisi pystynyt sooloilulla pilaamaan joukkueen hengen tai pelisysteemin. Kukaan ei ole toistaan arvokkaampi, jokaista palaa tarvitaan että palapeli saadaan kasaan. Ei ole hierarkiaa, on vain joukkue. Ja yksi yhteinen tavoite.

Paraskaan joukkue ei kestä mätiä omenoita. Onneksi harva enää muistaa kun tämän vuoden suurin leijonasankari Patrik Laine lähetettiin kotiin vuonna 2014 alle 18-vuotiaiden Ivan Hlinkan muistoturnauksesta yhteisten sääntöjen ja käytöstapojen rikkomisen vuoksi. Pärjäämme vain joukkueena, emme sooloilevina yksilöinä. Patrik Laine on oppinut tämän kantapään kautta ja tehnyt tuhansia tunteja töitä. Nyt hän on joukkuepelaaja valmiina hurmaamaan koko jääkiekkomaailman.

Myös yritykset ovat joukkueita. Digitalisaatio, disruptiot ja globaalisaatio tekevät kilpailusta äärimmäisen kovaa. Siinä missä jääkiekkojoukkueen on voitettava jotta pelit jatkuisivat, yritysten on tehtävä tulosta jatkaakseen toimintaansa. Jos yrityksen työntekijät eivät saa tuotettua yhteistyössä tarpeeksi lisäarvoa, työt loppuvat jossain vaiheessa. Esimerkkejä tästä riittää. Nokian puhelimet eivät enää menneet kaupaksi. Ihan sama kenen vika se on, joukkue hävisi ja pelit loppuivat. Kiitos Microsoftille miljardeista, ilman Nokian hallituksen rohkeaa vetoa meillä olisi Nokian vanhan pääkonttorin kohdalla Talvivaaraa muistuttava henkinen kraateri.

Joukkue ei päätä itse millä säännöillä pelejä pelataan. Jääkiekossa säännöt ovat selkeät ja kaikkien tiedossa. Yritysten välisessä kilpailussa sääntöjen ymmärtäminen on vaikeampaa. Jopa koko peli saattaa muuttua silmänräpäyksessä. Esimerkiksi koko kuvaputkitelevisiomarkkina hävisi viikoissa taulutelevisioiden keksimisen myötä. Helpoin keino pärjätä on siis keksiä uusi peli, joka kiinnostaa ostajia.

Kun mietin leijonajoukkuetta ja työelämää, en voi kuin ihmetellä jakoa työnantajiin ja työntekijöihin. Vielä vähemmän ymmärrän joidenkin harrastamaa vastakkainasettelua. Kuka hyötyy että työnantajia leimataan ahneiksi tai työntekijöitä laiskoiksi?

Kuka on työnantaja ja kuka työntekijä? Ei meidän työpaikalla ole ainakaan muita kuin yksi joukkue, joka tekee parhaansa viihtyäkseen töissä, palvellakseen asiakkaitaan mahdollisimman hyvin ja tehdäkseen riittävän kannattavaa liiketoimintaa. On olemassa vain ihmisiä ja ihmisten luoma juridinen luomus. Tällä juridiselle luomuksella ei ole omaa tahtoa, ei hyvää eikä pahaa. Yrityksillä on tietenkin omistajia, mutta niidenkin takana on viime kädessä vain ihmisiä. Omistajat ovat sijoittaneet alun perin rahojaan tai resurssejaan toimintaan, ottaneet riskin jolle he odottavat tuottoa. Jos he eivät katso saavansa riittävästi tuottoa, he siirtävät rahansa muualle. Ne rahat ovat heidän omiaan. Ei heidän rahan käyttönsä kuulu minulle sen enempää kuin minun rahankäyttöni heille.

Niin työpaikoilla kuin kiekkoleijonissa, viime kädessä yhden ihmisen tehtävänä on valita tiimi. Tämän yhden henkilön tehtävä on myös vaihtaa tiimiläinen, joka ei jaa joukkueen yhteistä visiota, sisäistä omaa rooliaan tai ole osa tiimin henkeä. Miksi? Ei valmentajan tai työnantajan tähden, eikä katsojien tai osakkeenomistajien tähden. Tämä tiimiläinen tulee vaihtaa nimenomaan kunnioituksesta muita tiimiläisiä kohtaan. Tiimillä täytyy olla mahdollisuus menestyä.

Ketään ei saa jättää yksin. Patrik Laine epäonnistui kerran. Hän sai tukea, häneen uskottiin ja häntä valmennettiin. Tässä pitää kuitenkin muistaa että muutos lähti hänestä itsestään. Ketään ei pysty muuttamaan jos hän ei ole itse sitoutunut muuttumaan.

Me osaamme Suomessa rakentaa joukkueita, joilla voitamme helposti meitä suurempia ja resursseiltaan ylivoimaisia maita. Suomalainen koulujärjestelmä kasvattaa maailmantason huippuja yrityksille siinä missä suomalaiset jääkiekkoseurat pelaajia maajoukkueille. Pitäisikö yrityksissä myös miettiä enemmän voittavan joukkueen rakentamista?

Viime vuosien leijonavalmentajat ovat kehuneet vuolaasti joukkueensa kapteeneja. Näillä on iso rooli esimerkin näyttämisessä ja joukkueen sisäisessä keskustelussa. Ja kun menestystä tulee, kapteeni johtaa joukkueen juhlintaa. Pitäisikö työpaikoillakin olla kapteeneja?

Maailman huonoin esimies


Minulla on tunnustus. Olen tehnyt johtajana ja esimiehenä ehkä kaikki maailman mahdolliset virheet.

Varsinkin nuorempana siihen oli erittäin otollinen maaperä. Kuten moni muukin nuori, olin täysin varma että tiedän kaiken ja osaan asiat paremmin kuin muut. Jos joku asia ei mennyt ihan nappiin, vika oli jossain muualla. Olin kärsimätön ja uskoin että vahvalla tahdolla mennään vaikka läpi harmaan kiven. Kun nämä ominaisuudet yhdisti armeijan reserviupseerikoulun johtamiskoulutukseen, katastrofi alkoi olla sytytyslankaa vaille valmis.

Ehkä en kuunnellut kun armeijassa opetettiin jotain hyödyllistä johtamisesta. Minä luulin että vakavuudella, vahvalla äänenkäytöllä ja järkähtämättömällä asenteella saa asioita aikaan. Jos niistä ei ollut apua, viimeistään tiukka tuijotus auttaa. Nyt olen tajunnut että armeijan johtamiskoulutuksen ainoa hyöty minulle on ollut se, että auttoi minua tekemään paljon virheitä joista olen voinut ottaa opikseni.

Nämä kaikki synkät muistot, jotka olin yrittänyt hävittää alitajuntaani, nousivat esiin työpaikan taannoisella kyselytunnilla. Minulta kysyttiin miten kuvailisin itseäni johtajana. Kun luin kysymyksen, elämäni vilahti silmieni ohi ja mietin kerronko totuuden vai millainen haluan olla. Valitsin kompromissin. Myönsin että olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja kerroin millainen haluan olla. Jälkikäteen olin onnellinen ettei kukaan kysynyt millainen olen isänä tai puolisona. Olisin nimittäin joutunut myöntämään että näissäkin asioissa olen tehnyt tuhansia virheitä. Ja tuokin arvio on hiukan alakanttiin. Ja varoituksen sana läheisille, tulen tekemään virheitä jatkossakin. Toivottavasti kuitenkin harvemmin kuin aiemmin.

Nuorena halusin tulla jonkun suuren konsernin pääjohtajaksi. Vähintään. Nyt haluan että ympärilläni olevilla ihmisillä on hyvä olla. Haluan nauttia työstäni, haluan saada aikaan tuloksia, tehdä työtä jolla on merkitystä, saavuttaa tavoitteita, haastaa itseäni ja viihtyä. Minulla on se ja sama mitä titteleitä minulla on. Olen usein vaivautunut jos minun pitää kertoa vieraille mitä teen tai missä olen kouluttautunut. Minusta on kiusallista että muut muodostavat kuvan minusta sen perusteella.

Minun täytyy olla masentavan vanha. Haluan olla ihminen. Inhimillinen. Haluan korostaa että inhimillisyys ei ole sitä että kaikilla on helppoa ja kivaa. Melkeinpä päinvastoin. Inhimillisyys on sitä, että kaikilla on mahdollisuus koko potentiaalinsa hyväksikäyttöön. Maksimaalisen potentiaalin käyttö edellyttää ihmisissä kasvua. Kasvu välillä sattuu ja aiheuttaa stressiä. Mutta viime kädessä ihminen nauttii vain asioista, joiden eteen hän joutunut tekemään jotain. Helppoa elämää ei kannata tavoitella, se ei tuo onnea.

Tajusin oman älyllisen keskinkertaisuuteni viimeistään Piilaakso-vuoden aikana. Minun kapasiteettini ei riitä edes kuvaamaan kuinka sekä älyllisesti että arvollisesti fiksuja suomalaisia olen tavannut. Heidän ansionsa ja lahjakkuutensa oikeuttaisi heitä olemaan ylpeitä itsestään, mutta heistä huokuu sen sijaan nöyryys ja huomaavaisuus. Aiemmin ehkä kuvittelin että minulla oli opittavana vielä rajallinen määrä uusia minulle tarpeellisia asioita. Nyt tiedän että en tule elämäni aikana kuin vain raapaisemaan sitä kaikkea mitä minun pitäisi oppia ja ymmärtää. Kun tämän vielä yhdistää siihen, että vaimoni sanoin menestyksen resepti on 1 % inspiraatiota ja 99 %:a hikeä, tajuan että en ole käyttänyt kuin ehkä promillen potentiaalistani.

Kun nämä havaintoni yhdistää rooliini esimiehenä, isänä tai puolisona lienee parasta että keskityn oikeiden vastausten keksimisen sijasta siihen, että teen kaikkeni että ympärilläni olevat ihmiset pystyvät käyttämään koko kapasiteettinsa parempien vastausten ja ratkaisuiden keksimiseksi. Olen tajunnut tämän viimeistään kun olen nähnyt kun jopa 3-vuotiaat lapseni ovat keksineet luovempia piirustus- tai askarteluratkaisuja kuin minä.

Minun pitää siis luoda mahdollisimman otollinen maaperä luovuudelle, kannustaa ihmisiä omatoimisuuteen, kannustaa heitä uskomaan itseensä ja asettaa jopa liian kovia tavoitteita. Minun pitää hyödyntää jokaisen vahvuudet ja löytää jokaiseen tehtävään oikea motivoitunut osaaja. Luoda visio menestyksestä, asettaa mahdollisimman konkreettisia ja yksinkertaisia välitavoitteita sekä muistuttaa mikä on lopputulos jos emme tee täysillä töitä tavoitteidemme eteen. Varmistan että kaikki tavoittelevat samaa maalia ja nautimme yhdessä matkasta.

Välillä vastaan tulee huonoja päiviä. Mutta muistetaan että huonokin päivä on hyvä, jos olemme oppineet jotain.

En täytä yllä listaamiani tavoitteita. Mutta nyt ne ovat ainakin tarpeeksi kunnianhimoiset. Miksi tavoitella vain taivasta kun tähtiäkin on olemassa.

Talous- vai huomaavaisuuskriisi


Suomalaiset ovat insinöörikansaa, yhdysvaltalaiset myyntikansaa. Mutta pitääkö myyntitaitoa olla vain myyntimiehillä tai –naisilla? Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut jonkun sanovan, että hän ei osaa myydä mitään.

Tämän väitteen ongelma on, että myynti ei ole aina sitä, että yrittää saada toinen ostamaan jotain rahan vastineeksi. Myynti on sitä, että saa toisen mukaan omiin ajatuksiin, toiveisiin tai haluihin. Miten saan tiimini innostumaan uudesta ideasta, lapsen pukemaan talvivaatteet reippaasti päälle, kaverin mukaan juoksulenkille tai puolison innostumaan minun valitsemasta elokuvasta? Kaikki nämä tilanteet vaativat myyntitaitoa.

Miksi yhdysvaltalaiset ovat keskimäärin parempia myyntimiehiä? Siihen on varmasti monta syytä. Geenitutkija osaa varmaan vastata ovatko suomalaiset keskimäärin enemmän introverttejä kuin yhdysvaltalaiset. Yhdysvaltalaisille tyypillinen small talk alentaa kynnystä puhua ihmisille ja opettaa vuorovaikutustaitoja. Silläkin on vaikutusta että suomalaiset ovat rehellisempiä eivätkä hevin kehu mitään aiheetta, saatikka käytä positiivisia ylisanoja.

Minä kuitenkin luulen että ratkaiseva tekijä on yhdysvaltaisten huomaavaisuus sekä vahvempi itseluottamus.

Perushuomaavaisuuteen ei tarvita erityisosaamista. Kuka tahansa osaa hymyillä vastaantulijoille, tervehtiä naapureita, muistaa työkaverin lapsen nimi ja puhua tyhjänpäiväisyyksiä vieraan ihmisen kanssa bussipysäkillä. Minäkin sopeuduin tähän vain muutamassa päivässä. Luulen että suuri osa suomalaisista pitää tällaista turhana. Uskallan jopa väittää että nekin, jotka eivät pidä sitä turhana, pitävät sitä vain mukavana tapana ilman erityistä hyötyä.

Minä kuitenkin luulen että sillä on iso merkitys. Huomaavaisuudella on nimittäin vaikutusta vastapuolen fiilikseen. Luin taannoin Maya Angeloun siteeraukseen, joka auttoi minut ymmärtämään monta pientä asiaa. Hän on aikoinaan todennut seuraavasti:

“People will forget what you said, 

people will forget what you did,

but people will never forget how you made them feel.”

Huomaavaisuus luo vastapuolelle tunteen että hän on erityinen. Jos hän tuntee olonsa erityiseksi, hänelle jää tunnejälki. Ja tällä tunnejäljellä on isompi merkitys kuin sanoilla ja teoilla.

En usko että harvalukuisella Suomen kansalla on vaikeuksia tehdä parempia tuotteita kuin yhdysvaltalaisilla. Ja ehkä jopa halvemmallakin. Mutta olemme unohtaneet, että parempi ja halvempi tuote ei ratkaise vaan se, mitä tuote saa sinut tuntemaan.

Jos tuotteen tai palvelun ominaisuudet ovat hyvät ja hinta kilpailijoita alempi, eikö tuote melkeinpä myy itseään? Mutta miksi ihmeessä esimerkiksi laadultaan varsin keskinkertaiset mutta kalliit merkkivaatteet käyvät niin hyvin kaupaksi? Niiden luoma tunnejälki ylittää faktat.

Yhdysvaltalaiset myyjät pyrkivät pitämään huolen siitä, että ostajalle tulee hyvä fiilis. Tuotteen hinta ja ominaisuudet ohitetaan, tavoitteena on että tuote muodostaa tarinan. He käyttävät mielikuvia, vetoavat tunteisiin ja lähestymistapa kohdistuu ostajaan. Tavoitteena on saada ostaja mukaan tarinaan, ostajan pitää haluta olla osa jotain mitä tuote edustaa. Ostopäätös tehdään tunteella ja päätös perustellaan jälkikäteen järkisyillä.

Toinen ratkaiseva tekijä yhdysvaltalaisten hyvään myyntitaitoon on mielestäni heidän vahva itseluottamuksensa. Heillä ei ole pakottavaa tarvetta antaa ohjeita, sanoa viimeistä sanaa tai olla aina oikeassa. Vuorovaikutustilanteissa tavoitteena ei ole voittaa toista vaan se, että toiselle jää hyvä fiilis. Suomalaisittain keskustelut jäävät joskus hiukan pinnallisiksi, mutta luottamussuhdetta ei rikota. Hyvä fiilis rakentaa luottamusta ja se auttaa asioiden eteenpäinviennissä. Sitä paitsi hyvä terve itseluottamus on erittäin puoleensavetävä ominaisuus ja itsesääli luotaantyöntävää.

Jos on itsepäisen periaatteellinen, negatiivis-arrogantti tai besserwisser, mahdollisuudet myydä oma ajatus eteenpäin on heikko. Näissä tilanteissa ei auta paljon muu kuin syystä tai toisesta korkeampi auktoriteettinen asema. Tällöin toisella on mahdollisuus määrätä miten pitäisi toimia. Toisen tekemistä voi määrätä, mutta ajatuksia ja tunteita on vaikeampi ohjata. Käskyttämällä ei rakenneta luottamusta. Olen yrittänyt sitä monta kertaa huonolla menestyksellä.

Harva tykkää minusta minun ominaisuuksien takia. He pitävät minusta sen mukaan mitä saan heidät tuntemaan. Saanko heidät hymyilemään tai innostumaan? Saanko minä tuntemaan heidät erityiseksi? Ei sillä ole suurta väliä minkä näköinen olen tai mitä edustan. Toinen ihminen on monesti peili itsestäni. Hymy ja innostus tarttuu ihan samalla tavalla kuin takakireys ja piikikkyys.

Tämä pätee niin myyntityöhön, liike-elämään, politiikkaan, esimiestyöhön, parisuhteeseen kuin lasten kasvatukseen. Ei sillä ole merkitystä oletko oikeassa vai väärässä, ratkaisevaa on saanko muut tarinaani mukaan. Se on ainoa totuus, jolla on merkitystä. Me olemme kaikki myyntimiehiä tai –naisia, halusimme tai ei. Jos en saa ihmisiä mukaan tarinaani, vika ei ole muissa vaan minussa. Nyt tiedän sen, nyt pitää vain muistaa se joka päivä. Niin töissä kuin kotona. Huomaavaisuudella voi ratkaista monta kriisiä.

Nuorten vallankumouksen aika


Miltä Suomi näyttää Kalifornian vuorotteluvapaavuoden jälkeen? Ensimmäinen iso kulttuurishokkini liittyy outoon rakkaussuhteeseemme holhousyhteiskuntaa kohtaan. Uutisissa puhutaan sääntelynpurkutalkoista, mutta suunta tuntuu toisenlaiselta hallintohimmeleineen ja kansalaispalkkoineen. Rivienvälistä tihkuu viestejä miten me kuuliaisena kansana suorastaan vaadimme sittenkin tarkempia ohjeita miten toimia. Lisäksi haluamme lisää rahaa toteuttaa omia mieltymyksiämme. Ja kun päättäjä yrittää muuttaa jotain, häntä syytetään vatuloinnista.

Muuallakin maailmassa sääntely ohjaa kansalaisten käyttäytymistä. Kaliforniassa julkitupakointi on kiellettyä. Sääntely toimii, tupakansavuun ei oikeastaan törmää. Kun osavaltiorajan ylittää Nevadan puolelle, jopa julkinen sisätila saattaa olla harmaana tupakansavusta. Ennen Kalifornia-vuotta luulin että Suomi on jo melko savuton maa. Nyt minulla on sellainen olo, että tupakansavua tulee vastaan kaikkialla paitsi missä se on erikseen kielletty.

Sääntely tai sen puuttuminen ohjaa myös suomalaisia. Jos Virosta saa tuoda käytännössä rajattomasti alkoholia, holhous-suomalainen tuo sitä niin paljon kuin jaksaa vain raahata, tarvitsi hän sitä tai ei. Tai ainakin niin paljon kuin työttömyyskorvaus ja asumistuki mahdollistavat.

Holhousyhteiskunnan hyvinvoivuutta kuvaa hyvin se, että Suomessa Ylen uutiskynnyksen ylittää mies, joka on vapaaehtoisesti jättäytynyt yhteiskunnan tukijärjestelmän ulkopuolelle (Yle: Näin eli ja kuoli lieksalainen erakko – 14 vuotta vapaaehtoisesti yhteiskunnan tukien ulkopuolella, 16.4.2016).

Hän asui perintötalossa metsän keskellä, eli luonnon antimilla ja lämmitti taloa puilla. Sähköt ja muut vähäiset muut kulut maksettiin äidin perikunnan tililtä. Jälkikäteen erakkomiehen veli ihmetteli, miksei esimerkiksi verottaja ollut kiinnostunut tilanteesta. Artikkelin lopussa veli toteaa ”Urpon tarina on synkkä. Haluan kertoa sen, ettei muiden kävisi samoin. Suomi sanoo olevansa jonkinlainen hoivavaltio, mutta minä taidan olla eri mieltä siitä asiasta”. En ihan ymmärrä ihmetyksen pointtia. Kuuluuko neuvolajärjestelmä laajentaa kattamaan keski-iän ylittäneitä poikamiehiä ja kansalaiset pakottaa ottamaan vastaan päivittäinen einesannos, laajakaista sekä älypuhelin?

Vaikuttaa siltä kuin valtio olisi ottanut perheen ylisuojelevan isän ja äidin roolin elämässä. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi keskustelu työn vastaanottovelvollisuuden laajentamisesta, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta, yliopiston lukukausimaksuista ja kauhistelut opintotuen riittämisestä elämiseen vain vahvistavat käsitystä. Onko niin ettei töitä tarvitse tehdä jos ei huvita, omat lapset voi vaan viedä muiden hoitoon ja omaan itseensä investoinnista pitäisi saada rahaa?

Olemmeko yksinkertaisesti tottuneet että valtio tulee apuun jos joku asia tuntuu epäreilulta? Olemme kuin itkupotkuraivarin saanut lapsi Citymarketin karkkihyllyn ääressä.

Maailma on muuttunut ja nykyrakenne on ajautunut umpikujaan. Olemme takalukossa, sisukkuus yhdistettynä muutoshaluttomuuteen on vaikea yhtälö. Globalisaatio ja esimerkiksi alustatalouden vyöryminen ylitsemme pakottaa meidät keksimään jotain uutta. Mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin. Edessämme voi olla niin isoja muutoksia että niitä on mahdoton edes hahmottaa. Ehkä ne jopa romauttavat koko tulo- ja arvonlisäverojärjestelmän. Uber ei taida siinä vielä onnistua, mutta miten verottaja pääsee väliin jos tuotteita tai palveluita alkaa liikkua laajamittaisemmin uusilla alustoilla anonyymien toimijoiden välillä vaikkapa bitcoin-valuutalla?

Holhousyhteiskunta on nykyisen valtaapitävän ikäluokan rakas rakennelma ja oman aikakautensa tuote.

Kaikki suomalaiset supernuoret eivät ole onneksi Piilaaksossa. Olen viime viikkoina tavannut paljon mahtavia, itsenäisiä, ajattelevia ja työtä pelkäämättömiä nuoria. Kuulin Piilaaksossa että kiinnostavan start-up –yrittäjän pitäisi olla kaksikymppinen. Kolmekymppinen yrittäjä alkaa olla siinä rajoilla, mutta yli nelikymppisenä olet jo auttamattomasti ”so last season”.

Ehkei pitäisi enää olla yli nelikymppisten yksinoikeus päättää elinkeinoelämän tai yhteiskunnan toimintalinjoista. Sen sijaan että hidastelemme etananvauhtia muun maailman perässä, voisimme antaa rohkeasti vallan kaksi- ja kolmekymppisille. Jottemme olisi ikärasisteja, annetaan mukana olla myös muutoshaluisia yli nelikymppisiä.

Yli nelikymppisen kannattaa keskittyä nuorempien potentiaalin maksimointiin, valmentamiseen, tukemiseen ja haastamiseen. Annetaan viime kädessä kuitenkin nuorille valta tehdä päätökset. Olen aika varma ettei meille ainakaan käy huonommin. Mitä enemmän tuemme nuoria ja luotamme heihin, sitä parempaa huolta he tulevat pitämään huolta meistä vanhemmista suomalaisista.

Kaiken lisäksi meillä on varmasti hauskempaa rohkeampien ratkaisuiden myötä.

Ai niin, Hesarin vuodelta 2013 olevan artikkelin mukaan Kalifornia on säästänyt tiukalla tupakointisääntelyllä noin 100 miljardia euroa terveydenhoitokuluissa vuosien 1989-2013 välillä. Aika iso säästö aika helpolla tavalla.

Väärä päivä aloittaa työt


Aikaansa kutakin, mahtava vuorotteluvapaa Kaliforniassa on takana ja minulla oli hieno fiilis palata töihin. Töihin paluu sujui hyvin, minut otettiin kivasti vastaan ja fiilis alueella tuntuu olevan erittäin hyvä. Käytäväpuheissa tuli vastaan illan YLE:n MOT ja heidän liikkeelle laskemat huhut Nordean yhteyksistä veroparatiiseihin. Paluuni ei ollutkaan sen päivän suurin pankkiuutinen.

Kieltämättä Nordealla on paljon opittavaa mediasuhteiden hallinnasta. Omien kokemusteni mukaan Suomen Nordeassa asiakkaita on pyritty aina hoitamaan myös eettisesti kestävien periaatteiden mukaan. Ja olen kuitenkin ollut siellä töissä jo pitkälti toistakymmentä vuotta.

Osa julkisista kommenteista ovat tuntuneet populistiselta pisteidenkeruulta. On helppoa ylentää itseään alentamalla muita. Ne kommentit, joita olen asiakaspinnasta olen kuullut, ovat olleet lähinnä hyväntuulista huulenheittoa. Pankin asiakkailla tuntuu olevan hyvä medialukutaito, he osaavat nähdä populististen klikkiotsikoiden taakse ja verrata väitteitä omiin kokemuksiinsa. Kaikki eivät kuitenkaan osaa tehdä näin.

Pankin työntekijöillä ei ole aina ollut helppoa. Digitalisaatio, lisääntynyt sääntely ja maailmanpolitiikan monimutkaistunut tilanne on muuttanut monella tapaa toimenkuvia ja työmääriä. Tavoitteiden saavuttaminen on haasteellisempaa ulkoisten tekijöiden takia. Mediakohut ovat aiheuttaneet hämmennystä. Kaikesta huolimatta pankkilaiset ovat tehneet työnsä hämmästyttävän hyvin. Kuten muutkin suomalaiset, olemme rehellisiä, ylpeitä ja kovia tekemään töitä.

Suomeen paluutani edeltävänä iltana olin illallisella ystävien kanssa. Eräs yhdysvaltalainen nainen kysyi mitä kahta asiaa tulen eniten ikävöimään Kaliforniasta. Kysymys oli helppo, vastasin aurinkoinen ilmasto ja amerikkalaisten positiivinen asenne. Hänellä on suomalainen puoliso ja hän on käynyt Suomessa vuosittain jo 15 vuoden ajan. Hän sanoi arvanneensa vastaukseni. Hän kertoi huomanneensa miten Suomessa joillakuilla on tapana kylpeä omissa ja muiden murheissa. Hän kertoi että heillä on sanonta “don´t borrow trouble”.

Muistin hyvän esimerkin tästä. En muista että olisin Kaliforniassa huomannut että paikalliset murehtivat veden loppumista pitkän kuivuuden myötä tai mahdollisia isoja ennustettuja maanjäristyksiä. Mutta joka kerta kun käyn Suomessa, olen kuullut huolia että Kaliforniasta loppuu pian vesi ja San Franciscoon iskee iso maanjäristys.

Toinen esimerkki minkä hän kertoi oli, että kun heillä joku kertoo omista ongelmistaan, toisilla on tapana kysyä että “will it kill you”? Jos vaiva käy kuolemaksi, sille ei kuulemma voi mitään eikä sitä siis kannata murehtia. Jos murhe ei käy kuolemaksi, asiathan ovat aika hyvin.

Olen viikon ajan miettinyt eroja suomalaisessa ja yhdysvaltalaisessa perusluonteissa. Erot ovat vain harhaanjohtava yleistys. Tunnen Suomesta paljon positiivisia ja innostavia ihmisiä. Ja tällä viikolla olen tutustunut jo moneen uuteen samanlaiseen ihmiseen.

En aio lainata murheita. Jaan iloisia asioita ja annan hyvän kiertää. Jos asioihin suhtautuu kyynisesti, kaikissa asioissa on jotain vialla.

Oscar Wilde on todennut, että ”A cynic is a man who knows the price of everything but the value of nothing”. Ei se maanantai ollut väärä päivä aloittaa työt Nordeassa. Se oli erittäin hyvä päivä.

Suomi, pidä tähdistäsi huolta


Olen suorituskeskeinen ihminen. Paras esimerkki siitä on varmaan valmistuminen Turun kauppakorkeakoulusta reilussa 1,5 vuodessa oikeustieteellisen ja osa-aikatyön ohessa. Se ei johdu siitä että olisin superfiksu, se oli lähinnä onnistunut urheilusuoritus.

Mutta miksi kiirehdin kouluni läpi? Minulla oli kiire elämässä eteenpäin. Olin asunut isäni työn perässä perheen kanssa parikin kertaa ulkomailla, se oli siis jo nähty. Miksi siis mennä uudestaan? Olin kuin ravihevonen laput silmillä, ainoana tavoitteenani oli päästä nopeasti maaliin. Entä sitten kun olet maalissa? Olin 40-vuotias kun vihdoin ymmärsin että matka on päämäärää tärkeämpi. Väitän että olen oppinut enemmän elämästä tai työstä menneen vuorotteluvapaavuoden aikana kuin yhtenäkään aiempana vuotena opiskeluiden jälkeen. Miksi? Olen nähnyt eri kulttuureja, toimintatapoja ja ajatusmalleja sekä tutustunut mielettömän hienoihin ihmisiin.

Kun muistelen itseäni nuorempana ja katselen nyt lapsiani, huomaan että eri ikäisenä ihminen katsoo maailmaa erilaisin silmin. Esimerkiksi meidän lähin nykyinen metropoli San Francisco on ihan erilainen kaksivuotiaan, nelivuotiaan, yksitoistavuotiaan tai nelikymppisen silmin. Saatikka mitä se se on parikymppisen au pairin silmin. Vanhempani tekivät aikoinaan hyvää kasvatustyötä, he loivat minulle hyvän pohjan. Opin kieliä ja näin hiukan eri kulttuureja. Mutta kun tulin täysi-ikäiseksi, en tajunnut jatkaa tätä hyvää pohjaa.

Matkailu avartaa. Tottakai turistilaivamatka Alcatrazin vankilasaarelle ja selfien ottaminen Golden Gaten äärellä antaa elämyksiä mutta uusia asioita alkaa vasta oppia kun alkaa elää erilaisia kulttuureja, kokee uusia toimintatapoja ja näkee toisenlaisia ajatusmalleja. Ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Kuvittelin aiemmin, että ne nuoret jotka pitivät välivuoden tai lähtivät vaikka au pairiksi ulkomaille ilman suurempaa päämäärää eivät tienneet mitä elämältä haluavat tai vain haaskaavat elämäänsä. Nyt kadehtin heidän valintojaan. Kuinka paljon he ovatkaan nähneet, kokeneet ja oppineet. Onneksi koskaan ei ole myöhäistä aloittaa.

Omia lapsiani yritän rohkaista pois mukavuusalueeltaan. Oppimaan kieliä, asumaan monissa paikoissa ja tutustumaan erilaisiin ihmisiin. Unelmoimaan ja toteuttamaan unelmia. Ja muistamaan että he ovat suomalaisia, tuntemaan juurensa ja auttamaan aina muita suomalaisia. Eihän edes muita suomalaisia ymmärrä jos asuu elämänsä vain yhdessä paikassa. Ei kehä kolmosen sisältä ymmärretä sen ulkopuolella asuvia eikä toisinpäin.

Haluan että lapsilleni lähteminen muualle on helppoa. Toivon että heistä tulee fiksuja, hyvin koulutettuja, kielitaitoisia ja kansainvälisiä. He tottuvat matkustamaan ja hakevat projekteja sekä elämyksiä pitkien urasuunnitelmien sijaan. Minulla tulee lapsiani mieletön ikävä kun he muuttavat sitten aikanaan vieraalle paikkakunnalle mutta yritän pitää huolen että kotiin on aina hyvä tulla matkojen jälkeen. Kotiin pitää olla imua. On minun tehtäväni pitää huoli että sitä imua löytyy.

Suomella on hiukan sama haaste kuin minulla. Suomeenkin pitää olla imua. Piilaaksossa näkee omin silmin miten Suomesta lähteneet ovat oman ikäluokkansa huippuja. He tuntevat juurensa ja rakastavat kotimaataan. Mutta he tekevät nyt töitä vieraassa maassa, rakentavat sitä ja perustavat perheitään. Mitä Suomeen pahimmassa tapauksessa jää? Vanheneva kansanosa, ne jotka eivät ole niin avoimia uusille asioille, haastava ilmasto ja korkoa kasvava velkavuori. Ulkomaille lähteneiden perään on vaikea heittää heidän laskennallista velkaosuuttaan ja osuutta valtion budjettivajeesta korkojen kera. Suomen pitää luoda imua saada nämä lahjakkuudet takaisin. Siinä ei auta pakot, lisäsääntely, anelut tai itsesääli. Suomen pitää pystyä tarjoamaan jotain parempaa kuin mitä muu maailma tarjoaa. Suomi tarvitsee nimenomaan heitä, jotka pystyvät maksamaan yli oman osuutensa. Heitä jotka osaavat, haluavat ja pystyvät. Heidät tulee pitää tyytyväisinä. Sen pitäisi olla yksi päätöksenteon lähtökohdista.

Minä haluan että lapseni ovat aina lähelläni vaikka olisivatkin joskus fyysisesti kaukana. Toivon että he tulevat välillä käymään ja palaavat joskus Suomeen. Minun pitää siis luoda heille paikka, jossa heitä ei arvostella, saavat olla oma itsensä, saavat tukea ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Noin 2000 vuotta sitten roomalainen filosofi Seneca totesi, että ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka kulkevat edellä ja saavat jotain aikaan, ja niihin, jotka kulkevat jäljessä ja arvostelevat.

Toivottavasti muutkin suomalaiset alkavat seurata niitä, jotka kulkevat edellä ja saavat asioita aikaan. Meillä kun ei ole varaa enää odottaa niitä, jotka kulkevat perässä. Eikä meidän kannata enää haaskata energiaa siihen että kuuntelemme heidän arvostelua.