Masennus vai euforia?

Minä vietin erittäin onnistuneen viikon Suomessa. Syksy näytti parhaita puoliaan ja näin paljon vanhoja ystäviä. Matkakaverina ollut 4-vuotias tyttäreni hehkui onnesta suuren osan matkasta kun hän sai viettää aikaa kovasti ikävöimiensä Suomessa asuvien isosiskojensa ja isovanhempien kanssa. Jos mahdollista niin isovanhemmat vaikuttivat olevansa vielä onnellisempia nähdessään tauon jälkeen pientä maailmanmatkaajaansa. Kumma miten pieni tauko jostain saa meitä arvostamaan aiempia itsestäänselvyyksiä ihan eri tavalla.

Etukäteen vierailu Suomeen kuitenkin jännitti enemmän kuin aiemmilla kerroilla. Vaikka en enää seuraa kaikkia suomalaisia medioita oman onnellisuustasoni maksimoimiseksi, sivusilmääni on silloin tällöin osunut uutisia Suomesta. Oli kuitenkin mukava huomata että ulkoisesti asiat näyttävät olevan Suomessa aika ennallaan. En törmännyt yhteenkään toppatakkikansan mielenosoitukseen enkä nähnyt edes mielenilmausta, joissa elintasopakolaiset olisivat vaatineet mannapuuron sijaan kokolihagourmeeta.

Mitä minä sitten näin? Näin monta samanlaista ihmistä kuin minä itse. Ällistyttävän moni vähentänyt medioiden seuraamista samasta syystä kuin minä. Moni oli huolissaan äänekkään vähemmistön koventuneista asenteista. Moni arvosti hallituksen yritystä korjata valtiontaloutta. Moni oli huolissaan Suomen brändikuvasta. Moni toivoo että tilanne paranee. Moni on valmis tekemään töitä tämän eteen. Monella oli toivoa.

Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut minun parhaita vahvuuksiani. Jos huomaan että jokin asia on vialla, haluaisin että asia korjataan heti. Kun asiat eivät korjaannu sitä vauhtia kun olen toivonut, olen marmattanut asiasta kunnes olen onnistunut masentamaan itseni. Paha olo ruokkii pahaa oloa ja saatoin käytökselläni masentaa myös muita. Päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja tein itselleni ihmiskokeen vuosia sitten. Haastoin itseni valitusvapaaseen kuukauteen. Tein yhden sivun ohjeistuksen, miten minun kuuluu toimia. En saanut itse valittaa. Jos kuulin jonkun muun valittavan, koitin nostaa esille positiivisia seikkoja. Koitin etsiä mahdollisuuksia ongelmien sijaa. Sarkasmi, kyynisyys ja sana ei joutuivat myös kieltolistalle.

Alkutakkuilun jälkeen masennus hävisi hämmästyttävää vauhtia. Kun ruokalistalla oli aiempi inhokkini pinaattikeitto, tajusin vaahtoavani kuinka terveellistä pinaatti on. Vaakasuorana tuleva syyssade onkin yhtäkkiä tarpeellista pohjaveden kannalta. Aiemmin tökkineet työasiat muuttuivat minulle hetkessä korkeammalta tulleiksi rubikinkuutiomaisiksi haasteiksi, joiden ratkaisemisen oli henkilökohtaisen nokkeluuden, älykkyyden ja sosiaalisten taitojeni varassa! Aiemmasta niin helposta vastakkainasettelusta tuli viholliseni. Saadakseni asioita eteenpäin, minun piti varmistaa että saan kaikki puhaltamaan yhteen hiileen. Asioita ei enää hoitanut joku muu vaan kaikki oli minun vastuullani.

Yhtäkkiä valitusvapaasta jaksosta tuli minulle peli, minua ei lannistanut enää mikään eikä kukaan. En enää selitellyt asioita. Masennus oli vaihtunut euforiaan. En huomannut missä vaiheessa valitusvapaa kuukauteni päättyi. Maaninen vaihe omasta ihmiskokeestani hiipui jossain vaiheessa, mutta pidin positiivisesta asenteesta kiinni.

Pidän itseäni edelleen positiivisena ihmisenä. Okei, olen rehellinen. Pidän itseäni positiivisempana kuin oikeasti olen. Varsinkin sarkasmi on joskus vaikeaa, positiiviset sanat voivat sarkastisuudessaan olla joskus äärimmäisen negatiivisia. Valittamisen seuraava evoluutiomuoto eli valittamisesta valittaminen on myös jäänyt minulle hiukan päälle.

Tästä oman elämäni koekaniinikokeesta on kulunut nyt yli 10 vuotta. Tällä kertaa olen kaikkea muuta kuin masentunut, mutta taidan silti kokeilla valitusvapaata kuukautta uudestaan. Vaikka en itse muuttuisi onnellisemmaksi, ehkä tämän valitusvapaan jakson myötä saan laitettua edes hiukan hyvää kiertämään. Ehkä se pieni hyvä osuu jonkun kohdalle joka sitä enemmän tarvitsee.

Joskus nimittäin pienet asiat ratkaisevat. Pieni asia on joskus iso asia. Yhden suomalaisen myöhäisteinin pieni harkitsematon päähänpisto valkoisine pussilakanoineen ja tötteröhattuinen onkin yhtäkkiä miljardien Suomi-brändivahinko kun se on värikuva New York Timesin sivulla.

Moni miettii mitä voi tehdä Suomen tilanteen parantamiseksi. Minä kokeilen nyt valitusvapaata kuukautta. Ihan itse, en tarvitse siihen kenenkään apua. Myös sosiaalisessa mediassa. Toivottavasti tästä pienestä asiasta tulee iso asia.