Väärä päivä aloittaa työt

Aikaansa kutakin, mahtava vuorotteluvapaa Kaliforniassa on takana ja minulla oli hieno fiilis palata töihin. Töihin paluu sujui hyvin, minut otettiin kivasti vastaan ja fiilis alueella tuntuu olevan erittäin hyvä. Käytäväpuheissa tuli vastaan illan YLE:n MOT ja heidän liikkeelle laskemat huhut Nordean yhteyksistä veroparatiiseihin. Paluuni ei ollutkaan sen päivän suurin pankkiuutinen.

Kieltämättä Nordealla on paljon opittavaa mediasuhteiden hallinnasta. Omien kokemusteni mukaan Suomen Nordeassa asiakkaita on pyritty aina hoitamaan myös eettisesti kestävien periaatteiden mukaan. Ja olen kuitenkin ollut siellä töissä jo pitkälti toistakymmentä vuotta.

Osa julkisista kommenteista ovat tuntuneet populistiselta pisteidenkeruulta. On helppoa ylentää itseään alentamalla muita. Ne kommentit, joita olen asiakaspinnasta olen kuullut, ovat olleet lähinnä hyväntuulista huulenheittoa. Pankin asiakkailla tuntuu olevan hyvä medialukutaito, he osaavat nähdä populististen klikkiotsikoiden taakse ja verrata väitteitä omiin kokemuksiinsa. Kaikki eivät kuitenkaan osaa tehdä näin.

Pankin työntekijöillä ei ole aina ollut helppoa. Digitalisaatio, lisääntynyt sääntely ja maailmanpolitiikan monimutkaistunut tilanne on muuttanut monella tapaa toimenkuvia ja työmääriä. Tavoitteiden saavuttaminen on haasteellisempaa ulkoisten tekijöiden takia. Mediakohut ovat aiheuttaneet hämmennystä. Kaikesta huolimatta pankkilaiset ovat tehneet työnsä hämmästyttävän hyvin. Kuten muutkin suomalaiset, olemme rehellisiä, ylpeitä ja kovia tekemään töitä.

Suomeen paluutani edeltävänä iltana olin illallisella ystävien kanssa. Eräs yhdysvaltalainen nainen kysyi mitä kahta asiaa tulen eniten ikävöimään Kaliforniasta. Kysymys oli helppo, vastasin aurinkoinen ilmasto ja amerikkalaisten positiivinen asenne. Hänellä on suomalainen puoliso ja hän on käynyt Suomessa vuosittain jo 15 vuoden ajan. Hän sanoi arvanneensa vastaukseni. Hän kertoi huomanneensa miten Suomessa joillakuilla on tapana kylpeä omissa ja muiden murheissa. Hän kertoi että heillä on sanonta “don´t borrow trouble”.

Muistin hyvän esimerkin tästä. En muista että olisin Kaliforniassa huomannut että paikalliset murehtivat veden loppumista pitkän kuivuuden myötä tai mahdollisia isoja ennustettuja maanjäristyksiä. Mutta joka kerta kun käyn Suomessa, olen kuullut huolia että Kaliforniasta loppuu pian vesi ja San Franciscoon iskee iso maanjäristys.

Toinen esimerkki minkä hän kertoi oli, että kun heillä joku kertoo omista ongelmistaan, toisilla on tapana kysyä että “will it kill you”? Jos vaiva käy kuolemaksi, sille ei kuulemma voi mitään eikä sitä siis kannata murehtia. Jos murhe ei käy kuolemaksi, asiathan ovat aika hyvin.

Olen viikon ajan miettinyt eroja suomalaisessa ja yhdysvaltalaisessa perusluonteissa. Erot ovat vain harhaanjohtava yleistys. Tunnen Suomesta paljon positiivisia ja innostavia ihmisiä. Ja tällä viikolla olen tutustunut jo moneen uuteen samanlaiseen ihmiseen.

En aio lainata murheita. Jaan iloisia asioita ja annan hyvän kiertää. Jos asioihin suhtautuu kyynisesti, kaikissa asioissa on jotain vialla.

Oscar Wilde on todennut, että ”A cynic is a man who knows the price of everything but the value of nothing”. Ei se maanantai ollut väärä päivä aloittaa työt Nordeassa. Se oli erittäin hyvä päivä.

Suomi, pidä tähdistäsi huolta

Olen suorituskeskeinen ihminen. Paras esimerkki siitä on varmaan valmistuminen Turun kauppakorkeakoulusta reilussa 1,5 vuodessa oikeustieteellisen ja osa-aikatyön ohessa. Se ei johdu siitä että olisin superfiksu, se oli lähinnä onnistunut urheilusuoritus.

Mutta miksi kiirehdin kouluni läpi? Minulla oli kiire elämässä eteenpäin. Olin asunut isäni työn perässä perheen kanssa parikin kertaa ulkomailla, se oli siis jo nähty. Miksi siis mennä uudestaan? Olin kuin ravihevonen laput silmillä, ainoana tavoitteenani oli päästä nopeasti maaliin. Entä sitten kun olet maalissa? Olin 40-vuotias kun vihdoin ymmärsin että matka on päämäärää tärkeämpi. Väitän että olen oppinut enemmän elämästä tai työstä menneen vuorotteluvapaavuoden aikana kuin yhtenäkään aiempana vuotena opiskeluiden jälkeen. Miksi? Olen nähnyt eri kulttuureja, toimintatapoja ja ajatusmalleja sekä tutustunut mielettömän hienoihin ihmisiin.

Kun muistelen itseäni nuorempana ja katselen nyt lapsiani, huomaan että eri ikäisenä ihminen katsoo maailmaa erilaisin silmin. Esimerkiksi meidän lähin nykyinen metropoli San Francisco on ihan erilainen kaksivuotiaan, nelivuotiaan, yksitoistavuotiaan tai nelikymppisen silmin. Saatikka mitä se se on parikymppisen au pairin silmin. Vanhempani tekivät aikoinaan hyvää kasvatustyötä, he loivat minulle hyvän pohjan. Opin kieliä ja näin hiukan eri kulttuureja. Mutta kun tulin täysi-ikäiseksi, en tajunnut jatkaa tätä hyvää pohjaa.

Matkailu avartaa. Tottakai turistilaivamatka Alcatrazin vankilasaarelle ja selfien ottaminen Golden Gaten äärellä antaa elämyksiä mutta uusia asioita alkaa vasta oppia kun alkaa elää erilaisia kulttuureja, kokee uusia toimintatapoja ja näkee toisenlaisia ajatusmalleja. Ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Kuvittelin aiemmin, että ne nuoret jotka pitivät välivuoden tai lähtivät vaikka au pairiksi ulkomaille ilman suurempaa päämäärää eivät tienneet mitä elämältä haluavat tai vain haaskaavat elämäänsä. Nyt kadehtin heidän valintojaan. Kuinka paljon he ovatkaan nähneet, kokeneet ja oppineet. Onneksi koskaan ei ole myöhäistä aloittaa.

Omia lapsiani yritän rohkaista pois mukavuusalueeltaan. Oppimaan kieliä, asumaan monissa paikoissa ja tutustumaan erilaisiin ihmisiin. Unelmoimaan ja toteuttamaan unelmia. Ja muistamaan että he ovat suomalaisia, tuntemaan juurensa ja auttamaan aina muita suomalaisia. Eihän edes muita suomalaisia ymmärrä jos asuu elämänsä vain yhdessä paikassa. Ei kehä kolmosen sisältä ymmärretä sen ulkopuolella asuvia eikä toisinpäin.

Haluan että lapsilleni lähteminen muualle on helppoa. Toivon että heistä tulee fiksuja, hyvin koulutettuja, kielitaitoisia ja kansainvälisiä. He tottuvat matkustamaan ja hakevat projekteja sekä elämyksiä pitkien urasuunnitelmien sijaan. Minulla tulee lapsiani mieletön ikävä kun he muuttavat sitten aikanaan vieraalle paikkakunnalle mutta yritän pitää huolen että kotiin on aina hyvä tulla matkojen jälkeen. Kotiin pitää olla imua. On minun tehtäväni pitää huoli että sitä imua löytyy.

Suomella on hiukan sama haaste kuin minulla. Suomeenkin pitää olla imua. Piilaaksossa näkee omin silmin miten Suomesta lähteneet ovat oman ikäluokkansa huippuja. He tuntevat juurensa ja rakastavat kotimaataan. Mutta he tekevät nyt töitä vieraassa maassa, rakentavat sitä ja perustavat perheitään. Mitä Suomeen pahimmassa tapauksessa jää? Vanheneva kansanosa, ne jotka eivät ole niin avoimia uusille asioille, haastava ilmasto ja korkoa kasvava velkavuori. Ulkomaille lähteneiden perään on vaikea heittää heidän laskennallista velkaosuuttaan ja osuutta valtion budjettivajeesta korkojen kera. Suomen pitää luoda imua saada nämä lahjakkuudet takaisin. Siinä ei auta pakot, lisäsääntely, anelut tai itsesääli. Suomen pitää pystyä tarjoamaan jotain parempaa kuin mitä muu maailma tarjoaa. Suomi tarvitsee nimenomaan heitä, jotka pystyvät maksamaan yli oman osuutensa. Heitä jotka osaavat, haluavat ja pystyvät. Heidät tulee pitää tyytyväisinä. Sen pitäisi olla yksi päätöksenteon lähtökohdista.

Minä haluan että lapseni ovat aina lähelläni vaikka olisivatkin joskus fyysisesti kaukana. Toivon että he tulevat välillä käymään ja palaavat joskus Suomeen. Minun pitää siis luoda heille paikka, jossa heitä ei arvostella, saavat olla oma itsensä, saavat tukea ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Noin 2000 vuotta sitten roomalainen filosofi Seneca totesi, että ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka kulkevat edellä ja saavat jotain aikaan, ja niihin, jotka kulkevat jäljessä ja arvostelevat.

Toivottavasti muutkin suomalaiset alkavat seurata niitä, jotka kulkevat edellä ja saavat asioita aikaan. Meillä kun ei ole varaa enää odottaa niitä, jotka kulkevat perässä. Eikä meidän kannata enää haaskata energiaa siihen että kuuntelemme heidän arvostelua.

 

 

 

 

 

 

Kiire väärän tekemisen seurauksena

Mitä kiire on? Wikipedian mukaan kiire on henkilökohtaisesti koettu rasittava tunne siitä, että on toimittava liian nopeasti. Koska kiireellä on sekä ruumiillisia että henkisiä haittavaikutuksia, kiireestä olisi hyvä päästä eroon. Neurologi Kiti Muller totesi taannoin eräässä Helsingin Sanomien artikkelissa (Työpaikoilla pitäisi hengailla enemmän, sanoo aivotutkija, HS 4.1.2015), että ”On käsittämätöntä, mitä ihmisiltä vaaditaan: ole yhtä aikaa luova ja tehokas. Se on pötyä. Kiire tappaa luovuuden.”

Vuorotteluvapaa on vienyt kiireen elämästäni. Mistä sen huomaa? Eräällä Suomen matkalla odotin vanhimpia tyttäriäni juna-asemalla lähes neljä tuntia kun Turun juna oli pahasti myöhässä. Odotusaika meni kuin siivillä, hymyilin ja katselin ohikäveleviä ihmisiä. Havainnoin asioita ja jäsentelin päässäni olevia ajatuksia. Minulla ei yksinkertaisesti ollut kiire minnekään.

Uskon ja toivon että olen parantunut vanhempana vuorotteluvapaan ansiosta. Huomaan nyt, että olisin voinut olla paljon parempi vanhempi ensimmäisille lapsilleni. Yritin olla heidän kanssa liian tehokas, tein liikaa asioita heidän puolestaan ja yritin neuvoa sekä ohjailla liikaa. Ja olin kärsimätön kun asiat eivät edenneet toivomaani tahtia. Onneksi heistä on kasvanut upeita nuoria naisia minun kasvatuksesta huolimatta.

Juttelin taannoin lentokoneeseen jonottaessani nuoren naisen kanssa. Yhdysvaltalaiseen tapaan hän oli hyvin puhelias ja kertoi häistä, joita hän oli järjestämässä morsiusneidon roolissa. Hänellä oli ollut haasteita muiden morsiusneitojen osallistamisessa. Hän totesi selityksenä, että ”people don´t generally like to be told what to do”.

Totta. Ihmiset eivät pidä siitä että heille sanotaan että mitä pitää tehdä. Lapsetkaan eivät pidä siitä että heitä määräillään.

Sen sijaan että määrään asioista lasten kanssa, koitan nykyään selittää asioita. Meidän joskus hiukan ujo nelivuotias kaipaa valtavasti, että hänelle kerrotaan asioita etukäteen. Usein jopa päiviä etukäteen. Meillä keskustellaan usein ruokapöydässä mitä seuraavana, sitä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä tapahtuu. Ja hän muistaa nämä asiat. Hän on edelleen kyselyiässä, joten keskustelun aikana saattaa tulla kymmeniä miksi, miksi, miksi -täsmennyksiä. Joka tapauksessa hän ehtii tottua ajatukseen jostain mahdollisesti jännittävämmästä tapahtumasta.

Miksi asioiden selittäminen lapsille etukäteen on niin tärkeää? Muutos on lapsillekin pelottava asia. Muutosvastarinta kun on ihmisellä sisäänrakennettua. Muutosten hyväksyminen vaatii ensin sen synnyttämien pelkojen käsittelyä.

Kokemukset aikaisemmista lapsista ovat opettaneet, että lapset ymmärtävät itse asiassa paljon enemmän kuin aikuiset kuvittelevat. Monesti jopa meidän kaksivuotiaat ymmärtävät mitä heille puhutaan, vaikka he eivät aina osaa aiheesta sujuvasti keskustella.

Toinen asia minkä olen oppinut on se, että pieniltäkin lapsilta voi vaatia paljon enemmän kuin aiemmin kuvittelin. Ja he omaksuvat monia asioita nopeammin kuin isommat lapset. Meidän kaksivuotiaat eivät kyseenalaista, miksi heidän pitää viedä ruuan jälkeen astiansa tiskipöydälle. He tekevät niin, koska heidän kuuluu tehdä niin. Se ei tosin helpota vielä meidän arkea, usein joku astioista putoaa matkalla pienistä käsistä ja iskä tai äiti pääsee lattianpesuhommiin. Mutta joku päivä se helpottaa. Ehkä se jollain tasolla helpottaa jopa nyt jo. Nimittäin jokaisella ihmisellä on tarve olla tärkeä. Lapselle on iso juttu että hän auttaa ja kantaa kortensa kekoon. Auttaminen on hyvä keino lapselle olla tärkeä.

Mutta palataan kiireeseen. Mistä kiire sitten johtuu? Jos uskomme jälleen Wikipediaa, suurimpana syynä kiireelle on pidetty liian vähäistä työntekijämäärää suhteessa tarpeeseen. Ne joilla on työtä, tekevät yksin useamman ihmisen työt.

Tämä on minulle liian helppo selitys. Minun aikaisemmat kiireeni ovat pääasiassa johtuneet siitä yksinkertaisesta syystä, että olen tehnyt vääriä asioita.

Kiire johtaa priorisoinnin tarpeeseen. Tehtävät työt voidaan jakaa neljään ryhmään. Kiireiset ja tärkeät asiat tulee yleensä tehtyä ensin. Seuraavaksi tulee tehtyä kiireiset ja ei niin tärkeät asiat. Kiireisten tehtävien jälkeen hoidetaan tärkeät, mutta ei niin kiireiset asiat. Ei kiireiset ja ei niin tärkeät tehtävät jäävät useimmiten kokonaan hoitamatta. Lastenkasvatus lienee hyvä esimerkki tärkeästä mutta ei niin kiireisestä asiasta. Monesti se saattaa unohtua kun aika menee kiireisiin, mutta ei niin tärkeisiin asioihin.

Minä olen ainakin aikaisemmin käyttänyt aivan liian paljon aikaani muiden neuvomiseen ja muiden asioihin puuttumiseen. On nimittäin ajanhaaskausta neuvoa ihmistä, joka ei neuvoja kaipaa. Tai ylipäänsä muiden ihmisten asioiden kommentointi. Yritän jatkossa jättää nämä asiat vähemmälle. Keskityn tärkeisiin asioihin. Vasta kun tärkeät asiat on tehty, voin keskittyä vähemmän tärkeisiin asioihin.

Ehkä tällä pienellä muutokselle pystyn pitämään kiireen poissa myös jatkossa kun palaan jälleen työelämään. Siitä huolimatta toivon että minulla on edelleen paljon tekemistä, muuten en saa paljon asioita aikaan. Mutta ilman kiirettä toivon että minusta tulee luovempi. Ja annan lapsillenikin mahdollisuuden kasvaa luovemmiksi. Liika kiire ja stressi tekee minusta kärsimättömän. Mistä lapsi voisi tietää että olen kiukkuinen kiireelle enkä hänelle?

—

Artikkelikuva on pienestä Woodsiden (CA) kaupungissa olevasta puisesta kalaveistoksesta. Olen antanut teokselle mielessäni nimeksi ”Mie oon lohikala”. Jos veistos olisi otsikoissa, sen kommentointi olisi aiemmin ollut minulle kiireinen mutta ei niin tärkeä asia. Nyt sen ohittaminen pyöräretkillä tuo hymyn huulilleni. Taitavan taiteilijan hieno veistos.

 

Onko työntekijä talentti vai välttämätön paha?

Viime vappuaattona lähdin viimeisenä töistä. Työpöytä oli siivottu, sähköposti tyhjennetty, puhelinluettelon kuvaksi oli vaihdettu kuva varpaistani uima-altaan reunalla ja tietokone jätetty kaapin hyllylle. Kaikki työt oli tehty. Olo oli tyhjä. En tiennyt palaanko enää koskaan työpaikalleni. Seuraavana maanantaina vuorotteluvapaani alkoi San Franciscon lähistöllä. Olin päättänyt etten mieti ennen vuodenvaihdetta mitä seuraavaksi tulen tekemään. Epäilykseni osui muuten oikeaan, en tule palaamaan samaan työpaikkaan.

Vasta loppuvuonna 2015 ajatukseni siirtyivät vääjäämättömään työelämään paluuseen. Suomen työpaikkatarjonta näytti vaatimattomalta. Kovalla amerikkalaisella Yes I can –asenteella hyökkäsin muutaman mahdollisuuden kimppuun ja hyvällä menestyksellä. Aloitan muutamien vuosien tauon jälkeen huhtikuussa Nordea Pankissa, tällä kertaa Helsingin yritysalueen varajohtajana. En malta odottaa tulevia työpäiviäni!

Olen ollut onnekas, pääosa viimeaikaisista rekrytointikokemuksistani ovat olleet erittäin positiivisia. Avaan hiukan kokemuksiani lisää yrityskulttuurimuotoilija Panu Luukan luoman ns. Luukan lain lähtökohdista. Sen mukaan rekrytointia ohjaa kolme lainalaisuutta: 1) Huipputalentista on aina niukkuutta 2) Hyvinvoiva, kehittyvä sekä onnellinen talentti vetää kaltaisiaan puoleensa ja 3) Talentti valitsee aina työnantajansa.

Aloitetaan työpaikkailmoituksista. Melkein jokaisen tarvitsee tehdä jotain elääkseen. Tämä päivänselvä lähtökohta pitäisi kuitenkin unohtaa työnhakuvaiheessa. Sekä työntekijän että työnantajan. Se työ, jota haet pitäisi herättää sinussa paloa. Sen pitäisi olla sitä jotain, mitä haluat tehdä. Siinä pitää olla intohimoa ja työnantajan tulee edustaa sitä mitä minä haluat olla. Miksi ihmeessä työpaikkailmoituksissa löytyy tehtäviä, joissa työantaja on nimetön? Luuleeko työnantaja että se saa anonyymillä ilmoituksella yritykseen intohimolla suhtautuvan tekijän? Työpaikkailmoituksissa viljellään myös hämmästyttävän paljon intohimontappajasanoja kuten prosessi, budjetointi tai kustannussäästö. Sen sijaan että haetaan esimerkiksi prosessinkehittäjää, voitaisiinko hakea ihmistä, joka on innovatiivinen ja haluaa vaikuttaa toimialan kehitykseen? Tylsällä työpaikkailmoituksella saa tylsiä hakijoita. Ja kuten sanottu, talentti valitsee työnantajansa.

Siirrytään seuraavaksi hakuvaiheeseen. Hyvän työhakemuksen ja ansioluettelon päivittäminen vie useamman tunnin. Aikaisempia hakemuksia ei kannata kovin paljon käyttää hyväksi, mutta ansioluettelon pitäisi varmaankin olla pääpiireittäin sama haettavasta työtehtävästä riippumatta. Monet työnantajat käyttävät kuitenkin erilaisia sovelluksia hakuprosesseissa. Suurin työnhakuinto haihtuu ilmaan jos joutuu syöttämään leikkaa-liimaa -periaatteella ansioluettelon jokaisen kappaleen ilmoittajan hakusovellukseen. Ärtymyksestä pääsee yli, mutta hakijalle tulee vääjäämättä olo, että hän on vain yksi tusinalehmä karjamarkkinoilla. Millä saa persoonallisuuden näkymään, jos hakija pakotetaan jo lähtövaiheessa tiettyyn muottiin? Tarjoavatko nämä hakusovellukset lisäarvoa?

Työhakemuksen lähettämisen jälkeen alkaa piinaava odotusvaihe. Onko hakemus mennyt perille? Koska hakemusten läpikäynti alkaa? Koska haastateltavat valitaan? Montako haastattelukierrosta on? Onko soveltuvuustestejä tiedossa? Koska varsinainen valinta tehdään? Epätietoisuus hakuprosessin etenemisestä saattaa aiheuttaa hakijassa laajan tunnekaaren. Innostus, masennus, viha, ärtymys ja suru seuraavat toisiaan. Olo on kuin lapsella jouluaattona, tulisi nyt tieto seuraavasta vaiheesta!

Ei liene harvinaista, että yhteen paikkaan tulee jopa satoja hakemuksia. Hakijoiden ajantasalla pitäminen vaatii ison panostuksen työnantajalta. Mutta voin omasta kokemuksesta sanoa, että kun toimitusjohtaja lähettää henkilökohtaisen kuittauksen että kiitos hakemuksesta ja että palaamme hakuajan päättymisen jälkeen, hakija tuntee itsensä aidosti huomioon otetuksi. Hakuprosessin tulee tämän jälkeenkin sujua sovitusti, muutoin työnantaja antaa huonon signaalin yrityksestä. Onko ok, että asiat hoidetaan yrityksessä hiukan sinnepäin? Talentit jättävät prosessin kesken jo ennen päätöksiä jos he menettävät uskonsa yrityksen suoritus- ja päätöksentekokykyyn. Jäljelle jää ne, joille tehokas suoriutuminen ei ole enää kynnyskysymys. He eivät taida olla talenttien kirkkaimpia tähtiä.

Jotkut onnekkaat valitaan odotuksen jälkeen haastatteluun. Haastattelut saattavat olla aika puuduttavia jos haastattelijat eivät ole aidosti valmistautuneita. On ajanhaaskausta jauhaa läpi ansioluettelo tai vastailla klisee-kysymyksiin. Jotkut työnantajat eivät ole mieltäneet, että tilanne on vuorovaikutteinen. Työhaastattelussa molempien kuuluu mainostaa itseään. Eräässä haastattelussa minulle tuli sellainen olo, että haastattelija odotti että alan kerjätä työpaikkaa. Tällaisessa tilanteessa hakuprosessista vetäytyy talenttien lisäksi kaikki loput, joilla on itsekunnioitusta jäljellä. Haastattelun surrealistisin hetki oli, kun yrityksen johtoon kuuluva haastattelija kertoi että hänen mielestään työtekijän ei tarvitse olla kollegoidensa kaveri vaan riittää että kollegan kanssa tulee toimeen. Töissä ei tarvitse olla hauskaa. Tässä vaiheessa hakuprosessiin jäivät enää masentuneimmat ja epätoivoisimmat hakijat.

Haun päätteeksi yksi onnekas valitaan tehtävään. Onko lopputulos tällöin se, että yhdestä hakijasta tulee onnellinen ja kaikki muut ovat pettyneitä kuullessaan hakupäätöksen? Sen ei tarvitse olla näin. Aloitin työurani perintätoimistossa ja sain välillä soittaa asiakkaille sopiakseni, miten maksamattomat velat hoidetaan. Tilanne on molemmille osapuolille lähtökohtaisesti epämiellyttävä, mutta kun asiat hoidetaan asiakasta kunnioittaen, joskus voi saada asiakkailta jopa kiitosta.

Jokainen työhakija on työnantajan potentiaalinen asiakas. Ei ehkä heti, mutta joku päivä ehkä. Eikä sitä tiedä, vaikka negatiivisen päätöksen saava hakija olisi joskus valitsijan esimies. Jokaiseen työnhakijaan kannattaa ottaa henkilökohtaisesti yhteyttä, kertoa mitkä tekijät ovat ratkaisseet valinnan ja mitä hakijan kannattaa jatkossa ottaa huomioon. Laadukkaan palautteen myötä negatiivinen päätös voi olla jopa positiivista arvokkaampi.

Yrityksissä on trendikästä mitata asioita. Tuloksia ja asiakas- sekä työtyytyväisyystutkimuksia analysoidaan innokkaasti. En ole kuitenkaan koskaan kuullut, että työnhakijoilta pyydetään palautetta hakuprosessista. Tai mitataanko hakuprosessien pituuksia? Pitäisikö? Huonosti hoidetun prosessin jälkeen yrityksellä saattaa olla jopa kolminumeroinen määrä ihmisiä, jotka ovat saaneet huonon kuvan yrityksestä. Tyytymättömiä hakijoita vielä suurempi ongelma on se, että talentit ovat karsineet itsensä hakuprosessin aikana. Kauppalehden artikkelin mukaan toimitusjohtajien suurin huoli on talenttien löytäminen (KL 22.1.2016 Maailman yritysjohtajien ykköshuoli: mistä löytää osaajia).

Eikö tämä asia olisi helppo korjata?

—-

Artikkelikuva on Kalifornia Lake Tahoen rannalta. Iskän voimat loppuivat, mutta onneksi kuopus otti vastuulleen pulkanvetovuoron. Kuopus on talentti, iskä oli vain välttämätön paha.

Riskien ottaminen on kasvun edellytys

Olen ollut vasta vajaan vuoden Piilaaksossa. Olen näiden kuukausien aikana kokenut melkoisen aivopesun. Ilmapiiri on niin muutosmyönteinen, kasvuhimoinen ja rajat rikkova, että näen miten kaavoihin kangistunut ja varovainen olin aiemmin. Kuvittelin ennen olevani positiivinen ja edelläkulkija. Enää en luule enää itsestäni liikoja, tajuan että aina on varaa parantaa, asiassa kuin asiassa. Ja paljon.

Olin eräällä Stanford Business Schoolin luennolla, jossa luennoiva pääomasijoittaja kertoi pääomasijoittamisesta. Jos tarjotulla sijoituskohteella ei ole globaalia markkinaa, hän ei ole kovin kiinnostunut lähtemään sijoittajaksi. Piilaaksossa keksityillä liikeideoilla on hyvät edellytykset tulla globaaleiksi ratkaisuiksi, koska yrityksissä on jo alkuvaiheessa hyvin kansainvälistä henkilökuntaa. Ulkomaalaisten osuus väestöstä on niin suuri, että on varsin todennäköistä että pienissäkin yrityksissä on edustusta vähintään neljältä eri mantereelta. Kukin työntekijä miettii liikeideaa oman taustansa kautta ja ratkaisua rakennetaan alusta asti huomioimaan jokainen päämarkkina.

Eräs luennoitsijan esillenostama seikka kuitenkin kiinnitti huomioita vielä enemmän. Hän nimittäin sanoi, ettei ole kiinnostunut sijoittamaan yritykseen joka tekee tulosta. Lähestymistapa poikkeaa siitä mitä minulle on aikoinaan kauppakorkeakoulussa opetettu ja mitä olen lukenut suomalaisista talouslehdistä. Suomessa tämän päivän trendinä tuntuu nimenomaan olevan osingonmaksukyvyn ja osinkojen maksimointi.

Muutkin suomalaiset kuulijat kiinnittivät huomioita samaan seikkaan. Luennoitsija oli sitä mieltä, että jokainen ylimääräinen dollari kassavirrasta tulee käyttää kasvuun. Hän kertoi olevansa jo vanha mies, minun arvioin mukaan tosin vajaa viisikymppinen, jolla ei ole aikaa odottaa vaurastuvansa muutamien prosenttien osinkotuotoilla. Hän kysyi vuorostaan yleisöltä, miksi hän antaisi rahojaan yritykselle, jonka johto ei kykene luomaan uutta innovatiivista ja tuottavaa liiketoimintaa? Hän haluaa antaa rahansa nimenomaan ihmisille, jotka luovat uusia tuotteita, markkinoita ja ratkaisuja, jotka monikertaistavat yrityksen arvon. Ja kasvaa. Kasvu on itseisarvo. Hänen tavoitteellinen kasvuvauhti start-upille on huikeat 7 % viikossa.

Toisella eurooppalaista yrittäjyyttä käsittelevällä Stanfordin luennolla norjalainen esiintyjä murehti pohjoismaisten yritysten kasvuhalun puutetta. Kyse ei ole yrittäjyyden puutteessa. Hän kertoi että Norjassa syntyy vuodessa noin 60.000 lasta ja samassa ajassa perustetaan 50.000 yritystä. Siitä huolimatta Norjan talous on melkein yksinomaan öljy- ja energiateollisuuden varassa. Luennoitsijan ruotsalainen kollega kertoi että ruotsalaisten yritysten haasteena on että ne harvat yritysostot, joita he tekevät tavoittelevat markkinan ostoa, ei niinkään innovaatioiden ostoa.

Tällä hetkellä Suomessa ihaillaan yrityksiä, jotka pystyvät maksamaan kovia osinkotuottoja. Se on onnistunut yleensä joko hyvällä perusliiketoiminnalla, liiketoiminnan myynnillä tai kovalla kulukurilla. Helsingin Sanomissa oli toukokuussa 2015 artikkeli, jonka otsikko oli ”Koneesta on tullut Suomen ainoa kasvuyhtiö – suuryrityksiä vaivaa kasvun puute”. Artikkelin mukaan suurten suomalaisten pörssiyhtiöiden keskimääräinen liikevaihto pienenee vaikka niiden pörssiarvot ovat kasvussa. Tuo on isossa kuvassa aika huolestuttava tieto.

Miksi nämä yritykset maksavat mielummin osinkoja sen sijaan että ne investoisivat kasvuun? Ainoa järkeenkäyvä vastaus on, että johdolla ei ole mielessään hyviä investointikohteita tai he eivät uskalla lähteä toteuttamaan niitä. Innovaatiot eivät tule aina johdosta. Sen takia Piilaakson yritykset pyrkivät rakentamaan oman yrityskulttuurin, joka mahdollistaa innovaatioiden synnyn. Facebookissa tiimiläiset saavat itse valita tiimin, jossa haluavat tehdä töitä. Googlessa oli ainakin aiemmin tavoitteena, että työntekijät käyttävät 20 % työajastaan muihin kuin varsinaisiin työtehtäviinsä. Tavoitteena on tehdä uusia innovaatioita ilman työnantajan rajoituksia.

Suomessa tehdään paljon innovaatioita. Aiemmin mainitulla luennolla suomalainen yrittäjä kertoi, että Suomessa on valtavasti ihmisiä, joilla on heidän toimialan tieteellistä osaamista. Ongelmana on se, että Suomesta löytyy liian vähän ihmisiä, jotka ymmärtävät toimialan kaupallisia mahdollisuuksia. Heidän yrityksensä on haettava hallitusosaamista ja kasvuvaiheen rahoitusta ulkomailta.

Joskus Piilaakson jättiläiset tekevät rohkealtakin tuntuvia ratkaisuja etsiessään uusia liiketoiminta-alueita. Luin taannoin Nature-lehden sivuilta artikkelin, jossa kerrottiin miten Google rekrytoi lääketieteellisen tutkimuksen huippuyksilöitä. Artikkelissa ”Why biomedical superstars are signing up with Google” arvioidaan, että Google käyttää vuodessa miljardi dollaria biotieteiden tutkimukseen vuodessa. Tämä on johtanut siihen, että jopa monilla huippuyliopistoilla on vaikeuksia pitää parhaimpia tutkijoitaan palkkalistoillaan.

Googlen johtoa ei voi syyttää tämän perusteella rohkeuden puutteesta. Resursseja käytetään sumeilematta seuraavan sijoitusmaailman yksisarvisen löytämiseksi.

Suomen ontuva talouskasvu olisi kerralla korjattu, jos suomalaisiin yhtiöihin löytyisi samanlaista rohkeutta. Tämän jälkeen insinöörit tai tohtorit eivät enää istuisi työttöminä kotona. Siinä missä aika näyttää tekikö Googlen johto taloudellisessa mielessä järkeviä päätöksiä, suurimman osan suomalaisista johtajista historia tulee joka tapauksessa unohtamaan. Kuka tulee muistamaan kunnioituksella yritysjohtajaa, joka sai aikaan vain hyviä osinkoja kutistuvan liiketoiminnan kustannuksella?

—

Artikkelikuva on hyvä esimerkki, miten pienetkin riskit saattavat tuoda suurta iloa. Vanhimmat tyttäreni uskaltautuivat pitkän harkinnan jälkeen Santa Cruzin huvipuiston vesivuoristorataan. Riemulla ei ollut rajoja kun he tulivat litimärkinä vaunusta ulos yhtä elämystä rikkaampana!

 

Miten Suomesta tulee seuraava Piilaakso?

Minulla kesti melkein 8 kuukautta keksiä mikä ratkaiseva tekijä erottaa Piilaakson Suomesta. Ilmasto on toki erilainen, mutta silläkään ei ole ratkaisevaa merkitystä menestymisen kannalta. Uskokaa tai älkää, näitä kahta aluetta yhdistää yllättävän moni tekijä.

Molemmissa paikoissa on hyvä infrastruktuuri, joka mahdollistaa menestyksen. Molemmissa paikoissa saa huipputason koulutusta. Suomessa se on peräti mahdollista kaikille riippumatta kukkaron paksuudesta. Molemmissa paikoissa asuu huikean paljon älykkäitä ja lahjakkaita ihmisiä. Molemmat ovat länsimaisia yhteiskuntia, jossa yksilö saa ajatella vapaasta ja voi yrittää sekä menestyä.

Suomessa ainakin lehdistö ja hallitus murehtivat muutamia asioita. Suomessa on liikaa ulkomaalaisia, työvoima on liian kallista, tuloverotus tekee työstä kannattamatonta ja yhteiskunnassa on liikaa byrokratiaa. Minäkin olen murehtinut näitä asioita. Miten nämä asiat ovat Piilaaksossa? Täällä on todella paljon enemmän ulkomaalaisia, palkkataso on keskimäärin Suomea korkeampi, tuloverotus on raskasta ja byrokratiaa on paljon enemmän kuin Suomessa. Byrokratia on lisäksi suomalaisittain lähes mielivaltaista. Näiden asioiden lisäksi Piilaaksossa on hillittömän kallista. Terveydenhoidon kustannukset aiheuttavat hengenahdistusta ja kuussakin olisi halvempaa asua. Ja kuin kirsikkana kakun päällä, muu osa maasta saattaa äänestää presidentiksi Donald Trumpin.

Olen jutellut yllä mainituista muutamien suomalaisten kanssa. Varsinkin kuva ulkomaalaista on kova. Olen kuullut useamman kerran sanottavan, ”mutta Piilaaksoon tulee ulkomaalaisia, jotka haluavat tehdä töitä….”. Toisaalta jos he saavat töitä, he vievät niitä kantasuomalaisilta. Skitsofreenista. Toki tänne Piilaaksoon tulee paljon koulutettua aktiivista väkeä, mutta myös paljon kouluttamattomia ihmisiä. Jotkut ovat tulleet jopa laittomasti. Yllättävän suuri osa väestöstä ei nimittäin puhu edes englantia. Naapurin putkimies ei osannut niin paljon englantia että olisi saanut häntä ymmärtämään että kaipaisin apua meidän vuotavan keittiön altaan kanssa. Tutkimusten mukaan Suomeenkin tulevat pakolaiset haluaisivat tehdä työtä ja ovat erittäin yrittäjämyönteisiä.

Suomessa kysellään paljon Kalifornian kuivuudesta ja terrorismin uhasta. En ehkä pitäisi näitä ongelmina ellen juttelisi suomalaisten kanssa.

Miksi edellä mainitut asiat ovat ongelmia Suomessa mutta ei Piilaaksossa?

Syy on mielestäni se, että suomalaiset ovat ongelmakeskeisiä siinä missä piilaaksolaiset ovat ratkaisukeskeisiä.

Olin eräällä Stanford Business Schoolin luennolla jossa luennoiva pääomasijoittaja kertoi miten oppilaista tehdään yrittäjiä. Harjoituksessa oppilaat lähetetään kävelylle. Heidän tehtävänä on havannoida ympäristöä ja etsiä ongelmia. He listaavat havaitsemiaan ongelmia. Kun ongelmat on listattu, heidät laitetaan keksimään ratkaisu ongelmaan. Näin liikeideat syntyvät. Jos ongelma on olemassa, myös ratkaisu on olemassa. Liikeidealla voidaan tehdä paljon rahaa. Ja kuten täällä on tapana, menestys mitataan rahassa.

Kaikki liikeideat eivät menesty ja joskus epäonnistuminen päättyy konkurssiin. Konkurssista saattaa Suomessa saada epäonnistujan leiman. Yhdysvalloissa konkurssi on osa normaalia elämää. Stanfordin luennoitsija sanoi, että hän sijoittaa ihan samalla tavoin konkurssin tehneen yrittäjän yritykseen kuin muidenkin. Konkurssi on arvokas opetus. Hän haluaa tietää mitä yrittäjä on oppinut konkurssista ja miten hän aikoo välttää saman virheen seuraavalla kerralla.

Miten tämä ero ongelma- ja ratkaisukeskeisyydessä näkyy konkreettisesti? Kärjistetysti sanoen siinä missä suomalainen masentuu ja lamaantuu  ongelman edessä, piilaaksolainen katsoo samaa ongelmaa dollarinkuvat silmissä. Mitä tämä voisi konkreettisesti tarkoittaa? Yhdysvaltalaiselle laiton maahanmuuttaja on mahdollisuus saada auto pesetetyksi todella halvalla, suomalaiselle se on pelko etten saa pestä sitä itse pimeässä räntäsateessa. Suomalainen ajattelee että on ihmisarvon vastaista hyväksikäyttää ulkomaalaista omiin hanttihommiin, amerikkalainen ajattelee että on ihmisarvon vastaista antaa ihmisen olla tekemättä töitä. En ota kantaa kumpi on oikeassa, nostan vain esiin eron ajattelutavoissa.

Pitäisikö meidänkin siirrtyä ongelmien etsimisestä ratkaisuiden etsimiseen? Ei pelätä enää epäonnistumisia vaan otetaan niistä opiksi. Jos ensimmäinen ratkaisu ei toimi, kokeillaan uutta. Eikä potkia ihmistä, joka on tehnyt joskus virheen. On paljon parempi tehdä virheitä kuin olla tekemättä mitään. Paremman menestymisemme esteenä ei ole kuin oma asenteemme.

Ps. Artikkelikuva on paikallisen kuntosalin saunan ohjetaulu. Ohje- ja varoitustauluja oli kaikkiaan kuusi…

 

Laiskanpulskeaa?

Palo Alton Nordic Innovation Housen isolla tussiseinällä on kruununprinsessa Victorian nimikirjoitusten lisäksi käsinkirjoitettu lause ”Culture eats strategy for breakfast”. Mitä tämä lause piilottaa sisälleen?

Sain olla pari päivää erään suomalaisen eMBAn ryhmän Piilaakson vierailulla mukana. Monet kurssilaiset olivat yllättyneitä alueesta. Miten mielettömän avoin, dynaaminen ja kannustava ympäristö tämä onkaan. Eräänä iltana yksi kurssilainen kysyi, että huomasiko muut ettei kukaan päivän arvovaltaisista esiintyjistä puhunut yrityksen strategiasta. Sen sijaan useimmat puhuivat kulttuurista ja yrityskulttuurista.

Mitä on yrityskulttuuri? Wikipediassa yrityskulttuuri on kuvattu seuraavasti:

”Yrityskulttuurilla viitataan yrityksen käyttäytymisnormien, arvojen, toimintatapojen ja muiden vastaavien tekijöiden muodostamaan kokonaisuuteen. Tällaisia tekijöitä voivat olla esimerkiksi tervehtiminen, puhuttelu, virallinen ja epävirallinen hierarkia, johtamistapa, kokouskäytännöt, tiedotuspolitiikka ja monet muut asiat.

Yrityskulttuuri muovautuu pitkän ajan kuluessa ja on jatkuvassa muutoksessa, eikä sitä voida täydellisesti kuvata. Yrityskulttuuria voidaan ohjata jonkin verran virallisilla määräyksillä, arvoilla ja muilla välineillä, mutta merkittävä osa yrityskulttuurista syntyy myös epävirallisten normien kautta.”

Yrityskulttuurilla näyttää olevan iso merkitys onnistumisten takana. Piilaakson yritykset tekevät huikeasti työtä yrityskulttuurien rakentamiseksi. Sitä on mahdotonta kopioida naapuriyrityksestä. Siinä missä Suomessa ihmiset tekevät töitä elääkseen, Yhdysvalloissa ihmiset elävät tehdäkseen töitä. Ja usein he tekevät todella paljon töitä.

Miksi he tekevät niin paljon töitä? Yhdysvaltalaiset työmarkkinat ovat erittäin dynaamiset. Työntekijä voi lähteä tai työntekijästä pääsee eroon tarvittaessa melkein sormia napsauttamalla. Hyville työntekijöille on kova kysyntä. Jos saa maanantaina potkut, ei ole harvinaista että uusi työ on löytynyt ennen seuraavaa maanantaita. Ehkä siksi töitä tehdään sitoutuneesti. Jos motivaatio työpaikalla ei ole paras mahdollinen, uusi työ löytyy nopeasti. Kerron yhden ääriesimerkin työnteosta.

Täällä ei ole tavatonta että esimerkiksi erikoistuvan lääkärin työpäivät alkavat aamuseitsemältä ja jatkuvat usein iltakymmeneen. Jos hän sattuu olemaan ainoalle suppealle erityisalalle erikoistuva lääkäri, hän päivystää koko 12 kuukauden erikoistumisjakson. Eli kyllä, hän on 24/7 tavoitettavissa. Jos sairaalaan tulee hänen erityisalan hoitoa vaativa potilas, hän lähtee sairaalaan.  Jos hänellä on tarve vapaapäivälle, hänen on hankittava joku toinen päivystämään hänen sijaansa. Mainittakoon vielä, että erikoistuvat lääkärit eivät täälläkään tienaa erityisen hyvin.

Tämä ei ole mielestäni mitenkään tavoiteltava tilanne. Mutta esimerkki kuvaa erilaista suhtautumista työntekoon ja työmääriin. Kaikkien ei täälläkään ole pakko omistautua täysin työlleen ja 9-17 päivät ovat monissa tehtävissä täysin hyväksyttyjä.

Yhdysvalloissa ihmisillä ei ole 4 viikon kesälomia, palkallisia sairauslomia eikä eläke ei ole useimmille tavoite. Töitä tehdään usein niin pitkään kun kunto kestää. Lisäksi perhe on yhdysvaltalaisille hyvin tärkeä asia. Miten yhdistää intohimoinen 24/7 työ ja perhe-elämä, usein keskellä elämän ruuhkavuosia?

Täällä lapset ovat keskimäärin pidempiä päiviä ulkopuolisten hoidossa kuin Suomessa. Au paireja ja lastenhoitajia käytetään paljon ja kodinomaista lastenhoitoa pyritään käyttämään hyväksi. Suomalaista useammin toinen vanhempi, useimmiten äiti, jää kotiin hoitamaan lapsia. Toisaalta äitien työelämään palaaminen on lasten vartuttua hiukan helpompaa kuin Suomessa. Palveluita käytetään enemmän hyväksi, esimerkiksi ikkunanpesu ja puutarhanhoito järjestyy meillä taloyhtiön toimesta. Nämä palvelut työllistävät muita ja vapauttavat aikaa perhe-elämälle. Ja kaikille halukkaille löytyy töitä, Help wanted –kylttejä näkyy paljon. Kun kävimme paikallisessa pakollisessa auton päästötestauksessa eräänä sunnuntaina, huoltomies kertoi olevansa autohuoltoliikkeessä maanantaista lauantaihin ja sunnuntait hän on päästötestausliikkeessä. Täällä tällainen on aika normaalia.

Kaikista työtunneista huolimatta, yhdysvaltalaiset ovat maailman kuudenneksi onnellisin kansa OECD:n pari vuotta vanhan tutkimuksen mukaan.

Täältäpäin kun katsoo Suomea, näyttää siltä että emme ole sittenkään Suomessa keskimäärin hirvittävän kovia tekemään töitä.

Mietin pitkään että voiko sitä edes sanoa ääneen, rikonko jotain pyhää protestanttista koodia. Tämä ei ole kuitenkaan mikään yleistys, puhun vain keskimääräisestä työnteon määrästä. Olen nähnyt Suomessa hyvinkin läheltä mielettömän sitoutuneita työntekijöitä ja jopa organisaatioita. Jos yhtiö tai yhteisö pärjää merkittävästi kilpailijoitaan paremmin, sen henkilökunta tekee hyvin todennäköisesti paljon töitä hyvin sitoutuneesti.

En halua syyllistää yhtään suomalaista työntekijää. Ehkä syy työmäärien eroon eroon löytyy alussa mainitulta tussitaululta. Culture eats strategy for breakfast.

Yrityskulttuurilla on iso vaikutus työhön sitoutumiseen. Hyvä yrityskulttuuri ei  synny itsestään. Myös suomalaisen työnantajan tulee aidosti nähdä vaivaa yrityskulttuurin, työmotivaation ja sellaisten puitteiden luomiseen eteen, että työntekijällä on mahdollisuus saada tuloksia aikaan. Keppi ja porkkana ei enää toimi. Eikä sekään että työntekijä päättää olla motivoitunut ja sitoutunut. Mutta toisaalta se ei tapahdu myöskään ilman sitä. Hyväkään työyhteisö ei kestä mätää omenaa.

Yhdysvaltalainen työelämän dynaaminen malli tukee sitä, että ihmiset hakeutuvat töihin, johon he tuntevat intohimoa. Voi olla vaikea jaksaa tehdä täysillä töitä, jos ei ole sitoutunut työnantajaan ja tunne intohimoa työtehtäviä kohtaan. Jos on onnellinen töissä, on luultavasti onnellisempi myös kotona. Vaikka töitä onkin paljon ja työpäivät pitkiä.

Mielestäni yrityksen on ennenaikaista viilata strategiaa ennen kuin yrityskulttuuri on kunnossa. Vain motivoituneet työntekijät, joilla on resurssit saada tuloksia aikaan, voivat saada yrityksen strategiaa toteutettua.

Totuus kuitenkin lienee, ettei meidän ahkeruudessa ole mitään vikaa. Emme me ole laiskanpulskeita. Suomalaiset ovat erittäin luotettavia ja meillä on huikean korkea työmoraali. Se tehdään mikä luvataan. Työnteon edellytyksissä on kyllä parannettavaa.

Urheilumaailmassa kuulee sanottavan, että 95 %:n valmistautumisella saa aikaan 50 %:n tuloksen. Suomi kuitenkin tarvitsee paljon tätä parempia tuloksia.

Brändi nimeltä Sinä…

On jotenkin hämmästyttävää, miten tärkeä asia brändi on. Jo 10-vuotiaat haluaisivat Hollisterin, Abercrombien ja Guessin vaatteita. Kenkien pitää olla Converset ja lenkkareiden Niket. Puhelimen pitää olla iPhone. Miksi? He haluavat näitä koska tuotteita käyttämällä he saavat jotain lisäarvoa ja se vahvistaa heidän identiteettiään. Minun onneksi merkkivaatteet ovat halpoja täällä Kaliforniassa ja saan edes joskus toteuttaa lasteni toiveita.

Monet yritykset ovat ymmärtäneet brändin arvon. Joidenkin tutkimusten mukaan brändiin panostamalla yritykset pärjäävät paremmin kuin panostamalla esimerkiksi prosesseihin tai myyntiin. Brändiosaaminen ei ole perinteisesti ollut suomalaisten vahvuus vaikka meiltäkin löytyy upeita brändejä kuten Iittala, Marimekko, Aarikka, Pentik tai vaikka Fiskars. Ruotsalaiset ovat kuitenkin onnistuneet aivan eri tasolla. Esimerkiksi Ikea, H&M ja Volvo ovat jo aidosti kansainvälisiä menestystarinoita. Täällä Piilaaksossa yritykset panostavat voimakkaasti myös työnantajabrändiin. Ilman sitä yrityksen on vaikea rekrytoida parhaita resursseja.

Myös ihmisillä on oma brändi. Sosiaalinen media on nostanut sen merkityksen aivan uudelle tasolle. Itseasiassa monet sosiaaliset mediat ovat tänä päivänä välttämättömiä työkaluja. Kuten yritysbrändin, myös ihmisbrändin rakentaminen vaatii aikaa ja suunnitelmallista tekemistä.

Miksi minun pitäisi murehtia oman brändini rakentamisesta?Jokaisen ihmisen brändi rakentuu melkein itsestään, haluaa tai ei. Netistä löytyy tänä päivä käsittämätön määrä informaatiota melkein meistä kaikista. Tietoa löytyy harrastuksista, työpaikoista, opiskeluista, mielipiteistä tai vaikka mistä.

Ulkopuolinen ihminen muodostaa kuvan toisesta henkilöstä tämän brändin avulla. Jos ihmisestä ei löydy tietoa netistä, sekin saattaa vaikuttaa erikoiselta. Mutta mitä merkitystä sillä on mitä muut ajattelevat minusta? Maailma verkostoituu hirvittävää vauhtia, esimerkiksi Piilaaksossa hyvän työpaikan löytäminen ilman tuttuja ja suosittelijoita voi olla erittäin vaikeaa. Verkostot ovat tulevaisuudessa entistäkin tärkeämpiä.

Törmäsin hyvään koti-suomalaiseen esimerkkiin Twitterissä. Stella Kotipalvelut haki tyylinsä mukaisesti erittäin dynaamisella ilmoituksella uutta markkinointijohtajaa vahvistuksekseen. Hakuajan päätyttyä Stellan henkilöstöjohtaja Panu Luukka twiittasi, että heille tuli 160 hakemusta tehtävään ja hakijoilla oli keskimäärin 5 seuraajaa Twitterissä. Paljastiko Twitter-aktiivisuuden matala taso ettei suuri osa markkinointijohtajapotentiaaleista osaa käyttää tai tunne yhtä tärkeää viestintätyökalua osana brändin rakentamista?

Tämä on vain yksi puoli asiasta. Jokaisessa työssä ei tarvitse hallita nykypäivän viestintä- tai markkinointityökaluja. Mutta jos käytät niitä, luot kuvaa itsestäsi. Kuka haluaa työkaverikseen ihmisen, joka jakaa juoruja tai tarkoitushakuista materiaalia, rohkaisee yleislakkoon, arvostelee muiden tekemisiä, joutuu selittämään ettei ole rasisti (vaikka onkin) tai esiintyy jokaisessa yhteydessä viinilasi tai oluttuoppi kädessä. Myös passiivisesti sosiaaliseen mediaan suhtautuva haamu luo kuvaa itsestään. Stalkkaako hän salaa muita vai onko hän oikeasti jäänyt teknisesti edelliselle vuosikymmenelle?

Sosiaalisten medioiden hallitseminen ei ole helppoa. Kaikilla kanavilla on oma tarkoituksensa ja toimintalogiikkansa. Puhumattakaan siitä että verkoston ylläpitäminen vaatii aikaa ja osaamista. Itse haparoin ensimmäisiä askelia oman brändikuvani rakentamisessa. Haastavinta lienee mahdollisimman monipuolisen kuvan luominen itsestään; ammatilliset kiinnostukset, ajatukset, asenne ja vapaa-aika sopivalla tasapainolla sekä riittävällä frekvenssillä. Kohtuus kaikessa, oma brändi saattaa kärsiä myös liiallisesta aktiivisuudesta.

Suomalaisena olen erityisen huolissani siitä, että yritysjohtajat tuntuvat rakentavan kohtuullisen heikosti omia henkilökohtaisia brändejään. Jos ei pidä omaa henkilökohtaista brändiä tärkeänä, kuinka tärkeä oman yrityksen brändi voi olla? Jääkö silloin brändi vain markkinointiosaston huoleksi? Uskallan kuitenkin väittää että tulevina vuosina brändin avulla myydään enemmän kuin varsinaisen tuotteen ominaisuuksilla.

—

Otsikkokuva on muuten otettu pahamaineiselta Alcatrazin vankilasaarelta, taustalla San Franciscon siluetti.

Masennus vai euforia?

Minä vietin erittäin onnistuneen viikon Suomessa. Syksy näytti parhaita puoliaan ja näin paljon vanhoja ystäviä. Matkakaverina ollut 4-vuotias tyttäreni hehkui onnesta suuren osan matkasta kun hän sai viettää aikaa kovasti ikävöimiensä Suomessa asuvien isosiskojensa ja isovanhempien kanssa. Jos mahdollista niin isovanhemmat vaikuttivat olevansa vielä onnellisempia nähdessään tauon jälkeen pientä maailmanmatkaajaansa. Kumma miten pieni tauko jostain saa meitä arvostamaan aiempia itsestäänselvyyksiä ihan eri tavalla.

Etukäteen vierailu Suomeen kuitenkin jännitti enemmän kuin aiemmilla kerroilla. Vaikka en enää seuraa kaikkia suomalaisia medioita oman onnellisuustasoni maksimoimiseksi, sivusilmääni on silloin tällöin osunut uutisia Suomesta. Oli kuitenkin mukava huomata että ulkoisesti asiat näyttävät olevan Suomessa aika ennallaan. En törmännyt yhteenkään toppatakkikansan mielenosoitukseen enkä nähnyt edes mielenilmausta, joissa elintasopakolaiset olisivat vaatineet mannapuuron sijaan kokolihagourmeeta.

Mitä minä sitten näin? Näin monta samanlaista ihmistä kuin minä itse. Ällistyttävän moni vähentänyt medioiden seuraamista samasta syystä kuin minä. Moni oli huolissaan äänekkään vähemmistön koventuneista asenteista. Moni arvosti hallituksen yritystä korjata valtiontaloutta. Moni oli huolissaan Suomen brändikuvasta. Moni toivoo että tilanne paranee. Moni on valmis tekemään töitä tämän eteen. Monella oli toivoa.

Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut minun parhaita vahvuuksiani. Jos huomaan että jokin asia on vialla, haluaisin että asia korjataan heti. Kun asiat eivät korjaannu sitä vauhtia kun olen toivonut, olen marmattanut asiasta kunnes olen onnistunut masentamaan itseni. Paha olo ruokkii pahaa oloa ja saatoin käytökselläni masentaa myös muita. Päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja tein itselleni ihmiskokeen vuosia sitten. Haastoin itseni valitusvapaaseen kuukauteen. Tein yhden sivun ohjeistuksen, miten minun kuuluu toimia. En saanut itse valittaa. Jos kuulin jonkun muun valittavan, koitin nostaa esille positiivisia seikkoja. Koitin etsiä mahdollisuuksia ongelmien sijaa. Sarkasmi, kyynisyys ja sana ei joutuivat myös kieltolistalle.

Alkutakkuilun jälkeen masennus hävisi hämmästyttävää vauhtia. Kun ruokalistalla oli aiempi inhokkini pinaattikeitto, tajusin vaahtoavani kuinka terveellistä pinaatti on. Vaakasuorana tuleva syyssade onkin yhtäkkiä tarpeellista pohjaveden kannalta. Aiemmin tökkineet työasiat muuttuivat minulle hetkessä korkeammalta tulleiksi rubikinkuutiomaisiksi haasteiksi, joiden ratkaisemisen oli henkilökohtaisen nokkeluuden, älykkyyden ja sosiaalisten taitojeni varassa! Aiemmasta niin helposta vastakkainasettelusta tuli viholliseni. Saadakseni asioita eteenpäin, minun piti varmistaa että saan kaikki puhaltamaan yhteen hiileen. Asioita ei enää hoitanut joku muu vaan kaikki oli minun vastuullani.

Yhtäkkiä valitusvapaasta jaksosta tuli minulle peli, minua ei lannistanut enää mikään eikä kukaan. En enää selitellyt asioita. Masennus oli vaihtunut euforiaan. En huomannut missä vaiheessa valitusvapaa kuukauteni päättyi. Maaninen vaihe omasta ihmiskokeestani hiipui jossain vaiheessa, mutta pidin positiivisesta asenteesta kiinni.

Pidän itseäni edelleen positiivisena ihmisenä. Okei, olen rehellinen. Pidän itseäni positiivisempana kuin oikeasti olen. Varsinkin sarkasmi on joskus vaikeaa, positiiviset sanat voivat sarkastisuudessaan olla joskus äärimmäisen negatiivisia. Valittamisen seuraava evoluutiomuoto eli valittamisesta valittaminen on myös jäänyt minulle hiukan päälle.

Tästä oman elämäni koekaniinikokeesta on kulunut nyt yli 10 vuotta. Tällä kertaa olen kaikkea muuta kuin masentunut, mutta taidan silti kokeilla valitusvapaata kuukautta uudestaan. Vaikka en itse muuttuisi onnellisemmaksi, ehkä tämän valitusvapaan jakson myötä saan laitettua edes hiukan hyvää kiertämään. Ehkä se pieni hyvä osuu jonkun kohdalle joka sitä enemmän tarvitsee.

Joskus nimittäin pienet asiat ratkaisevat. Pieni asia on joskus iso asia. Yhden suomalaisen myöhäisteinin pieni harkitsematon päähänpisto valkoisine pussilakanoineen ja tötteröhattuinen onkin yhtäkkiä miljardien Suomi-brändivahinko kun se on värikuva New York Timesin sivulla.

Moni miettii mitä voi tehdä Suomen tilanteen parantamiseksi. Minä kokeilen nyt valitusvapaata kuukautta. Ihan itse, en tarvitse siihen kenenkään apua. Myös sosiaalisessa mediassa. Toivottavasti tästä pienestä asiasta tulee iso asia.

Puolivaloilla päivästä toiseen vai oman elämän sankari?

Lapsilla on ällistyttävä potentiaali oppia uusia asioita. Omista lapsistani ei ehkä tule Youtube-videoiden tasoisia tanssi- tai temppusensaatioita mutta minua heidän oppimiskapasiteettinsa ihastuttaa. Sain joitain päiviä sitten esikoiseltani videon kun hän hyppäsi täysin hallitun takaperinvoltin trampoliinilla. Jotain viikkoja aikaisemmin näin hänen kaksossiskonsa tekemän perhosen (eli kärrynpyörän ilman käsiä). Minun geeniperimällä nuo temput ovat suoranaisia ihmeitä. Nelivuotiaamme on yllättänyt tänä kesänä oppimalla pyöräilemään ja uimaan. Kaksivuotiaat kaksosemme osaavat … noh, ymmärtävät kolmea eri kieltä sekä ovat hillittömän iloisia ja suloisia.

Lasten mielikuvituksella ja unelmilla ei ole mitään rajaa. Esikoiseni aikoo isona muuttaa kaverinsa kanssa Lontooseen ja perustaa siellä kauneusalan yrityksen. Eikö ole mahtavaa! Teen kaikkeni etten lannista tätä unelmaa. Sisälläni asuvalla besserwisserillä on miljoona ohjetta tai neuvoa mitä tällaisen unelman sijaan voisi tehdä. Näiden ohjeiden ja neuvojen pitää pysyä sisälläni. Toivon että hän jaksaa unelmoida jatkossakin ja tekee kovin töitä unelmiensa eteen. Minun roolini on kannustaa ja tukea häntä näissä unelmissa. Ja tietenkin näyttää esimerkkiä työnteosta ja unelmien jahtaamisessa.

Näillä kaikilla lapsilla on huikea potentiaali melkeinpä mihin vain. Kyllä epätoivo hiipii välillä heidänkin mieleensä, joskus aika usein. Olen saanut kuulla melkein kaiken, välillä he väittävät etteivät ikinä opi murtolukuja, ruotsinkielen sanoja tai siltakaatoa. Mutta kyllä he oppivat, kunhan vain jaksavat yrittää. Kaikille tulee epätoivon hetkiä. Ja hyvä että tulee. Ilman huonoja päiviä hyvät eivät tuntuisi niin mahtavilta.

Mitä tapahtuu aikuiselle? Niin monet istuvat syvällä tutun ja turvallisen bunkkerin pohjalla sekä pelkäävät elämää, muutoksia ja erilaisuutta. Kuinka moni tuntee ihmisiä, jotka käyvät vuodesta toiseen työssä, joka ei oikeasti motivoi heitä mutta he eivät tee asialle mitään? Tai ovat epätyydyttävässä suhteessa ilman että yrittävät tehdä asialle jotain? Kuinka moni sanoo että voisi juosta maratonin, mutta luettelee perään tekosyitä miksi sitä ei nyt kannata lähteä tavoittelemaan. Monille pahinta on varmaan se että naapuriin muuttaa erilainen ihminen. Pienikin riski että ihmisen puolivaloilla vaeltaminen olisi uhattuna saattaa aiheuttaa jopa kauhua.

Turhan moni on rakentanut muurin ympärilleen. Suosituimmat tekosyyt ovat varmaan pelkojen lisäksi ainainen kiire tai ettei jotain kannata enää näin vanhana tehdä. Ja kun tarpeeksi näitä itselleen jankuttaa, jossain vaiheessa niitä alkaa uskoa. Joskus itsellä voi vielä riittää uskoa unelman toteuttamiseen, mutta lähipiirin lannistavat kommentit tappavat unelman.

Minäkin olen rakentanut muureja ympärilleni. Yritän kuitenkin käyttää sisällä asuvaa itsepäistä sarvikuonoa hyväkseni, jotta voin rynnätä näiden muurien läpi. Jos saan otettua tarpeeksi vauhtia, ehkä sen muurin läpi meneminen ei edes satu.

Myös aikuisen potentiaali on huikea. Harmi vain että useimmat meistä käyttävät siitä vain murto-osan hyväkseen. Itselle merkityksellisten asioiden aikaansaaminen vaatii raakaa työtä, välillä hiukan epätoivoa ja mielettömästi tahdonvoimaa. Tahdonvoima on onneksi rajallinen resurssi vain niille, jotka kuvittelevat että se on rajallista.

Jos ei koskaan aloita, ei pääse koskaan myöskään perille. Minä lupaan itselleni muutamia asioista ja osan näistä lupauksista voin jakaa teidän kanssanne. Lupaan juosta ensimmäistä kertaa armeijan jälkeen cooperin testin 3.000 metriin ja ympäröidä itseni ihmisillä, jotka inspiroivat minua.

Mitä sinä haluat vielä saavuttaa? Onko se maraton, kirjan kirjoittaminen, uusi työpaikka, elämä yrittäjänä tai vaikka lapsen hankinta? Onko sinulla juttu, jonka parissa saat tuloksia aikaiseksi ja aika menettää merkityksensä? Minä lupaan olla sinun tukena tässä unelmassa, tunnen sinut ennestään tai en. Ehkä sinun unelman jahtaaminen inspiroi minuakin. Ja aloita se unelman jahtaaminen nyt, älä vasta huomenna.

Joku viisas joskus sanoi minulle että ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään; ne jotka lisäävät muiden lähellä olevien ihmisten energiaa ja ne jotka imevät muista energiaa. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat  innostavat, kannustavat, positiiviset ja uutta rakentavat ihmiset. Jälkimmäiseen puolestaan negatiiviset, kyyniset, arvostelevat ja muutosta vastustavat ihmiset.

Kumpaan ryhmään sinä päätät kuulua?

—-

Ohessa muutamia kuvia menneiltä viikoilta. Kävimme Sequoia-luonnonpuistossa, jossa on tiettävästi maailman paksuin puu. Halkaisija noin 1,5 metrin korkeudessa on käsittämättömät 11 metriä. Eli vastaa noin 3-kaistaista tietä.

Mahtavin asia vuorotteluvapaalla on kiireen puute. Matka puistoon kestää pienten kanssa pitkään kun lapset haluavat pysähtyä ihmettelemään etanoita, muurahaisia tai muita luonnon ihmeitä.

Hiukan isomman kanssa meillä on aikaa pysähtyä pyöräilysillalle odottamaan kun juna jyrisee sillan alta.

Kyllä täälläkin sateenvarjoja tarvitaan! Akuutti sateenuhka tosin puuttuu.